Eilen, saatuani oman lomablogini kirjoitettua valmiiksi, kävin yli kahden viikon tauon jälkeen katsomassa muiden kuulumisia ja hämmästyin, että taas tietämättämme käsittelemme osittain samoja ajatuksia. Sitten tajusin, että esim. kansakunnan kulttuurisesta pääomastaa ( minä kansakunnan muistista) puhuttiin myös Taiteilija-lehden taiteilijoiden koulutuksen ja työllistymisen tutkimusta käsittelevässä artikkelissa, eli sieltä se oli tarttunut minunkin verkkokalvolleni.
Artikkelin mukaan Taiteen Keskustoimikunnan Paula Karhusen tutkimuksessa käy ilmi, että koulutusvalintoja tekevien nuorten tieto työelämästä on vähäinen ja että koulutusta vastaavan työn löytymistä voi vaikeuttaa myös oman ammattikuvan epäselvyys.
AMMATTIKUVA=AMMATTI-IDENTTITEETTI=EPÄSELVÄ
Yksi ensimmäisiä ajatuksia Taiteilijaseuran blogi-projektissa oli, Jyväskylän Taiteilijaseuran ajankohtaisen historian kirjoittamisen rinnalla, tuoda esiin taiteilijoiden oma näkökulma taiteilijana olemiseen ja työskentelyyn. Jos blogijoukkomme vielä laajenee tästä 10% jäsenmäärästämme, voi jonkilainen läpileikkaus vuoden aikana tulla mahdolliseksi ja oman ammatinkuvan epäselvyyden syistä voi halutessaan päästä jäsennyksen alkuun. Ainakin nyt meitä on jo naisia ja miehiä, eri-ikäisiä ja erillaisella ammatinkuvalla ja koulutus- ja työhistorialla varustettuja taiteilijoita. Ainoa puute on se, että me olemme täällä kaikki samassa läjässä ja työhuoneidenmme sijainti on 10 km säteellä, mutta tässä vaiheessa se on vain sellainen asia, josta voi olla ylpeä. Tulkaa muu Suomi perässä!
On puhdistavaa saada lukea tutkimuksen tuloksia, sillä sen kolmivuotiskauden, jonka olin Valtion kuvataidetoimikunnassa, edellämainittu tutkimuksen aihe oli yksi, joka puhututti jäseniä kaiken aikaa, mutta silloin ei ollut mitään todella konkreettista tietoa mihin tarttua. Vaikka itse jäin 2004 vuoden vaihteessa pois toimikuntatyöstä, on aktiivinen ote asioiden seuraamiseen jäänyt ja tuntuu, että oma työpanos muuttuu nyt vähitellen konkreettiseksi tutkimustiedon kautta ja oma epäselvä ammatinkuvakin voisi hieman selkiintyä.
Olen viimeisen vuoden miettinyt todella tiiviisti omaa taiteilija-identtiteettiäni ja päätynyt siihen, että se on hyvin repaleinen ja epäselvä, huolimatta siitä, että olen toiminut ammatissani jo 21 vuotta koulun jälkeen.
NELJÄ ÄSSSSÄÄ
Olen itse kokenut, että minulla on ollut kolme Satamaa, jossa olen voinut tateilija-identtiteettiäni rakentaa. Ensimmäinen on ollut taidekoulu, se ensimmäinen turvallinen satama. Kouluja minulla on ollut kolme ja kaikki ne tarvitsin rakennusaineekseni. Ensimmäinen oli Savonlinnan Taidelukio ja olenkin sanonut, että olen syntynyt Keuruulla, mutta minut on tehty Savonlinnassa. Sitten oli Oriveden Opisto ja Lahden taidekoulu ja jokaisessa minulla oli oma prosessini matkalla taiteilijuuteen ja tärkeitä ihmisiä siellä matkalla auttamassa minua ymmärtämään omat rajani ja mahdollisuuteni. Minulla on ollut onni olla hyvien, koulutettujen pedagogien opissa, mutta myös poikkeuksellisen hyvillä vuosikerroilla opiskelemassa, sillä koen, että vertaisoppiminen on myös tärkeää oppimisprosessin kannallta ja sen arvon ymmärtää vasta myöhemmin, koulun jälkeen.
Toinen Satama on ollut paikallinen taiteilijaseura, jonka kautta olen löytänyt kanavan ja roolini toimia täällä ammatillisissa asioissa, sillä siihehän seuran toiminta keskittyy. Ammatillinen valtakunnallinen ja paikallinen tiedottaminen välittyy seuran kautta ja yhdessä tekemällä moni ammatinharjoittamiseen liittyvä asia on mahdollistunut.
Vuosien varrella seuran hallituksen ja jäsenistön alullelaittamien hakkeiden, projektien ja näyttelyiden sekä muun toiminnan määrä on noussut ja toiminta käynyt aikalailla aikaa vieväksi. Kulttuuripolitiikan tempoilu ja rahan niukkuus on tehnyt seuran toiminnastakin aika ajoin red alert touhua, jatkuvassa hälyytystilassa olemista.
Oman tilan hallinnointi ja näyttelytoiminnan ja taidelainaamotoiminnan ylläpitäminen on antanut Taiteilijaseuralle kiinnekohdan ja päämäärän vuosien varrella, tänä vuonna itseasiassa 20 vuotta. Taiteilijoilla on toiminnan pyörittämisestä ja oman toimeentolonsa hankkimisesta iso vastuu samoin kuin myös työntekijöiden työllistymisestä.
Useissa taiteilijaseuroissa keskustellaan seurojen ammatillisesta roolista ja jäsenistön roolista ja jopa yksittäisen jäsenen roolista seuran toiminnassa, sillä ammattikuvan muuttuminen ja tutkintojen laajentuminen on tuonut mukanaan myös tämän hetkisen epäselvän ammatinkuvan hahmottamisen vaikeuden seurohin. Tukimuksen mukaan vain 17 % koulutuksen saaneista kuvataiteilijoista katsoi harjoittavansa oman opintoalansa ammattia ja toisaalta taas 14 % teki kokonaan muuta työtä ja 32 % amk tutkinnon suorittaneista oli työttömänä ja toisaalta taiteilijan ammattiin tullaan myös koulutuksen ulkopuolelta. Mitä kautta tahansa taiteilija identtiteettinsä rakentaakin, on taiteilijaseuroilla tärkeä tehtävä identtiteetin muokkaajina, ylläpitäjinä ja kehittäjinä ja identtiteettikeskustelua tulisi käydä aika ajoin, jotta kouluksenkin mukanaan tuoma epäselvä ammattikuva saadaan päivitettyä ja laajennettua tämän hetkiseen tilanteeseen sopivaksi. Siis useamminkin kuin sukupolvenvaihdosten yhteydessä.
Kolmas Satama on Ammattiliitto eli Graafikot, Maalarit, Veistäjät, Valokuvaajat ja aikuistumista (18 v.) juhlivat Muut. Kuka mitenkin aikaansa kotisatamassaan viettää, mutta ammattiliitoista tulee kuitenkin yksi tärkeä rakennusaine uralle, se tietty monipuolinen ammatti-identtiteetti. Ammatti-identtiteetti on hyvinkin laaja käsite ja itselläni se voisi kulkea esimerkiksi näin: taiteilija - taidegraafikko - metalligrafikko. Jos haluaisin kutsua itseäni metalligraafikoksi, niin täällä Keski-Suomessa ei meitä ole kuin 3-5, taidegraafikoita hiukkasen enemmän ja taiteilijoita taas monin kertaisesti. Kärjistettynä minä voisin toimia paikallisesti enemmän taiteilijana ja valtakunnallisesti enemmän taidegraafikkona, jotta syntyisi enemmän ryhmään kuuluvuuden tunnetta.
Koen ryhmään kuulumisen tärkeänä ammatti-identtiteetin muovaantumisen vuoksi, sillä silloin kun ensimmäisen kotisataman eli koulun jättää taakseen, on rakennusaineita useimmilla vielä liian vähän, sillä identtiteetin vahvistamiseen tarvitaan aina myös vuorovaikutusta, samoin kuin oppimiseen, ja taiteilijan ammatti on jatkuvaa oppimista työprosessissa. Seurassa tai ammattiliitossa toimiminen on vuorovaikutteista ja jossain elämän tai uran vaiheessa se voi olla hyvinkin tärkeää.
Sitä kaipaisi ehkä tietylaista mentorointia myös koulun jälkeen, kun varsinaiset vaikeudet omalla maaperällä alkavat ja sitä joutuu tekemään yksinään suuriakin ratkaisuja. Yrityselämässä on yrityskummi periaate tarjolla aloitteleville tai muutosvaiheessa oleville yrittäjille ja historiallinen taiteilijakisälli periaate on renessanssiaikana toiminut ehkä samantapaisesti kummius- ja saattoperiaatteella mestarilta oppipojalle, mutta se ei toimi ehkä enää nykyisessä koulutusjäjestelmässämme. Minä olen nähtävästi tehnyt tietämättäni oppimisprosessini koulun jälkeen ns. mallioppimismenetelmällä eli seurannut, miten muut tekevät ja tehnyt sitten oman sovellutuksen ja tästä voisi olla esimerkkinä vaikka työhuoneen rakentaminen.
Neljäs Satama oli kolmivuotiskausi Valtion Taidetoimikunnassa, joka on tähän astisista kouluista kovin. Todella tiivis ja työtelijäs jakso elämässäni, jonka aikana kaksi vuotta apaurahakaudestani valui takaisin valtion pussiin, sillä niin vähiin jäi oma taiteellinen työskentely sinä aikana. Sen jälkeen on mennyt vielä vuosi, kun työskentelyn on vihdoin saanut taas jonkinlaisiin järkeviin aikatauluraameihin takaisin.
Parasta kaudella oli se, että oma näkökulma asioihin laajentui todella paljon ja että tämän jälkeen tuntee taidehallinnon rakenteen paljon paremmin ja ymmärtää toiminkuntatyöskentelyyn liittyvän syklisyyden perusteet. Lisäksi ymmärsi myös omien mielipiteidensä kanavoinnin tärkeyden sekä jossain määrin taiteilija-ammattillittojen neuvotteluaseman paremmin. Kauden jälkeen arvostan entistä enemmän paikallisen toiminnan aktiivisuutta ja opin ymmärtämään myös täydennyskoulutuksen tärkeyden ammatin kehittämisessä niin, että taiteilija osaa halutessaan toimia myös nykyisessä yhteiskunnassa niillä eväillä mitä nyt tarvitaan.
TULEVAISUUDEN ÄSSÄT
Toinen huomio yhteisistä blogimietteistä oli oma asenne tähän itse blogiin kirjoittamisesta; kirjoitetaan kaikille ja ei kenellekkään. Omassa prosessissani kävin samanlaisia ajatuksia läpi kuin myös valkoisen näyttöruudun kammon. Kun Päivi jossain vaiheessa sanoi, että hän varaa sivuilleni tilan blogille ja tekee minulle sinne huoneen, ymmärsin, että tämä on minun tilani minun ajatuksilleni. Voin mennä "huoneeseeni" kun menen koneelle ja varaan aikaa itselleni ja ajatuksilleni. Tietokoneella ja virtuaalimaalimalla on tällä hetkellä yksi rooli minun taiteilija-identtiteetin rakennusaineena ja voisin kutsua sitä jo viidenneksii Satamaksi. Oikeaksi kotisatamaksi.
En halunnut kommentointi mahdollisuutta blogiini, sillä toistaiseksi haluan olla täällä yksin, sillä sen verran epävarma olen tästä tiestä, jolla olen lähtenyt kulkemaan, mutta varmaan jossain vaiheessa alan pyörimään täällä niin tiivistä ympyrää, että tarvitsen jonkun taluttamaan minua eteenpäin tai uusille raiteille.
Kuudenneksi Satamaksi taitaa tulla Linko-koulutus, sillä ainakin sen kautta minun on mahdollisuus tutustua ajatusmalleihin jota ei ihan heti taiteilijuteen yhdistetä, mm. taloushallintoon ja markkinointiin, mutta sen kautta minulla on mahdollisuus myös taiteilijana päivittää osaamiseni sellaisissa asioissa, joita olen aina tarvinnut, mutta jota minulle ei ole koskaan opetettu. Joka ainoa nyt saatu tiedon murunen olisi ollut suunnattomaksi hyödyksi oman ammatinharjottamisen ikävän paperinpyörittämisen lisäksi esimerkiksi niinä vuosina jolloin toimin Taiteilijaseuran varapuheenjohtajana ja niitä on varmaan kertynyt jo toistakymmentä.
Oppi ei ainakaan ojaan kaada, mutta se aiheuttaa kyllä suuriakin ristiriitoja taiteilijaidenttiteetille, vai aiheuttaako? Jos minun täytyy joka tapauksessa osata tai ainakin ymmärtää omaa maksuliikennettä, niin eikö se ole minulle miellyttävämpää ja vaivattomampaa, kun sen opettaa minulle joku, joka sen osaa opettaa, eikä minun tarvitse olla yksikseen itselleni vihainen. Oikeastaan minä olen vihainen sille 25 vuotta sitten aloittamalleni koulutukselle, joka ei pitänyt siitä huolen, että minä olisin sen jo silloin oppinut. Mutta 1980-luvulla sitä ei mukamas vielä tarvinnut, mutta monta kertaa olisi päässyt paljon helpomalla, jos olisin osannut. Kahden vuoden kuluttua voin jo osata. Elämä on yhtä oppimista. Piste.
Tänään minä purin matkalaukut ja tein suomalaista ruokaa. Pekka ja Aulis saivat valmiiksi Vuorokausi- teoksen ripustuskiinnikkeet ja huomenna jatkuu sama projekti Aika kultaa muistot-teoksen kohdalla. Itse sain valettua Lyhyen vuosisadan kolmannen version, joista ensimmäinen oli koevalu ja kaksi seuraavaa halkensi. Toisen päälle astui Pekka ja toisen kuivatin liian nopeasti, kun unohdin lämpölevyn päälle koko päviäksi. Ehkä nyt osaan. Elämä on yhtä oppimista. Piste.
P.S. Jos Lyhyt vuosisata epäonnistuu nyt niin sitä ei tule sitten näyttelyyn. Piste.
kirjoittanut: Kirsi | 21:54
Pääsivulle