Tänään minun piti ajatella aivan muita asioita, mutta aamiaispöydässä taidepolitiikka tuli Hesarin sivulta silmille ja ihan muualta kuin kulttuurisivuilta ja näin ollen siitä tuli osa minunkin sunnuntaipäivää.
Ensiksi sivulla A3 (Kotimaa) kolumnissa Marjut Lindberg Maan pinnalta saan vihdoin tietää mihin porukkaan kuulun. Kuulun taiteilijana samaan porukkaan poliitikkojen, missien ja maallemuuttajien kanssa ja kolumnin mukaan meitä kaikkia yhdistävä tekijä on se, että meidän on soveliasta julkisesti iloita työstämme.
Totta kai työstä voi iloita julkisesti, sitten kun sen/ne on saanut valmiiksi, se todella kuuluu vähän niin kuin taiteilijan rooliin, vai! Mutta, mitä se vaatii taiteilijalta, että hän on saattanut teoksensa valmiiksi? Muutaman hikipisaran ja unelmointia vai raakaa fyysistä työtä ja vahvaa itsekuria?
Samankaltaisuuden missien kanssa jotenkin ymmärrän, sillä onhan meille yhteistä tietty estetiikantaju ja kauneusarvot ja niiden säilyvyys. Taiteilijankin täytyy aina miettiä persoonallisuutta ja sitä, että teos/aikaansaannos säilyy, vaikkei nyt ikuisesti, mutta kuitenkin yli oman elinkaaren.
Myös ph-arvojen tarkkailun meille varmaan yhteistä, sillä taiteilijan täytyy olla varma, että vedospaperin ph on neutraali ja sama taitaa olla voiteissa ja meikeissä tärkeä asia.
Maallemuuttajien kanssa taiteilijoilla (joissa itse asiassa taitaa olla paljonkin maallemuuttajia) on varmaan yhteistä unelmat ja niiden tavoitteellinen toteuttaminen. Mutta itse asiassa se sama ominaisuus ja tavoite taitaa olla myös poliitikoilla. Niin unelmat... jos on saanut toteutettua unelman, niin siitä on lupa julkisesti iloita vain meillä, näihin tiettyihin ammattiryhmiin kuuluvilla. Huh. Mutta onko se ilo jotenkin merkityksellisempää, jos se on julkista, sillä voihan yksityisesti koettu ja iloittu asia tai kokemus olla yhtä arvokas.
Toinen puoli kolikossa on kolumnin mukaan se, että uskottavuutemme vuoksi meidän kannattaisi olla masentuneita ainakin pari viikkoa vuodessa ja ajoittaa se teoksen julkaisemisen yhteyteen.
Käsikirja esiin, kannattaisiko se masennus ajoittaa ennen vai jälkeen teoksen/näyttelyn julkaisemisen. Jos sen ajoittaa ennen, saattaa olla vaarana, ettei teos/näyttely valmistu ajoissa ja siitähän sitten seuraa vähän vakavampia juttuja, kuten taloudellisia seuraamuksia. Toisaalta taas, jos näyttely ei mene ollenkaan hyvin, (eli on iloinnut julkisesti liian aikaisin) niin siitä voi olla automaattisesti seurauksena masennus, jos ei ole saanut äidinmaidossa hyvää itsetuntoa, ja sellaisillakin se varmaan naarmuuntuu joskus.
Toinen merkittävä taidepoliittinen kannanotto oli Hesarissa sivulla D5, jossa lainataan Galleristi Ilona Anhavaa Yliopisto 2/2005. " Meillä poliitikotkin ainakin väittävät lukevansa, mutta todella harvat heistä ovat kiinnostuneista kuvataiteesta. Ja jos suomalaisessa elokuvassa halutaan kuvata äärimmäisen pinnallista tekomaailmaa, niin silloin mennään galleriaan.---- Ennen oli Suomessakin sivistyneitä liikemiehiä, jotka sekä nauttivat kuvataiteesta, että katsoivat velvollisuudekseen tukea sitä."
Tähänhän ei ole paljoa sanomista, paitsi, että ennen oli ennen ja nyt on nyt. Missä liikemiehet on koulutettu? Varmaankin heidät on koulutettu pääsääntöisesti siinä samassa peruskoulussa kuin taiteilijat. Miten maa makaa nyt, ketkä ymmärtävät miksi taiteilijoita on olemassa ja ketkä eivät?
Osa taiteilijoista on tekemässä yhteisiä unelmia tai epäkohtia näkyväksi niin kuin poliitikotkin tekevät, kuka milläkin tavalla. Osa kutoo historian kudelmaa uudeksi kokonaisuudeksi ja osa keskustelee kansainvälisillä areenoilla teostensa kautta, vähän niin kuin poliitikotkin tekevät. Osa keskustelee teoksissaan itsensä kanssa löytääkseen minuutensa ja sitä kautta meidän yhteisen minuutemme. Ja paljon muuta.
Miksi poliitikkojen olisi löydettävä taide, kun he itse omalla areenallaan käyvät samoja asioita läpi omalla tavallaan? Miksi liikemiesten olisi löydettävä taide? Taiteilijan ja galleristin kannalta sen vuoksi, että se on kaiken muun lisäksi meidän elinkeino ja taidetta ymmärtävät poliitikot edesauttavat sellaisten rakenteiden syntyä, että taiteilija voi harjoittaa elinkeinoaan. Niin, liikemiehet, he ovat mahdollisesti niin kaukana ajattelutavoiltaan, arvomaailmaltaan tai ajankäyttötavoiltaan, että taide ei mahdu sinne.
Se oikea taidepoliittinen juttu oli myös sivulla D5 ja koskee tekijänoikeuksia ja niitä koskevan lain valmistelua. Tekijänoikeudet ovat myös meidän taiteilijoiden arkipäivää, mutta niistä ei ole oikein päässyt julkisesti iloitsemaan.
kirjoittanut: Kirsi | 23:50
Pääsivulle