Palasimme aamulla Helsiki-Vantaalle kahden viikon matkalta, jonka oli tarkoitus olla loma ja nyt yritän sinnitellä valveilla saadakseni aikaeron korjattua edes jollain lailla ennen näyttelyn ripustusviikkoa.
Hiihtoloma muuttui paikan päällä Dominikaanisessa tasavallassa puoliksi sairaslomaksi ja näyttää uhkaavasti, että käytetyin huone täällä kotonakin on WC.
Muutamaa päivää ennen lomalle lähtöä Pekka löysi netista matkachatin, jossa Riu Merengen vatsatauti epidemiaa käsiteltiin todella värikkäästi, mutta laantumisesta oli jo merkkeja ja niin luottavaisesti Ulkoministeriön Kansaneläkelaitoksen ja kotimaisen matkanjärjestäjän kykyyn arvioida tilanne paikanpäälla matkailijan kannalta turvalliseksi ja miellyttäväksi, päätimme lähteä kokeilemaan tropiikin aurinkoa ensi kertaa elämässämme. Ulkoministeriön ja matkan järjestäjän kykyyn en enää luota, mutta ranta ja aurinko pysyivät suurimman osan ajasta paikoillaan.
En ole koskaan aikaisemmin ottanut näin suurta riskiä ennen näyttelyä ja lähtenyt sen alla lomalle - aurinkolomalle, mutta teokset valmistuivat yhtä lukuunottamatta ennen lähtöä, joten riski ei tuntunut niin isolta. Huomenna ja sunnuntaina Vuorokausi-teoksen ripustuksen yksityiskohdat tulisi saada valmiiksi ja toivottavasti en joudu vielä katumaan sitä, että urakka jäi matkan jälkeen toteutettavksi.
Olin etukäteen ajatellut pitäväni paikan päältä matkalla päiväkirjaa, jos se vain on mahdollista. Auringon ja vasataudin pehmentämillä aivoilla olenkin manuaalisesti kirjoittanut ajatuksia muutamana päivänä ja voin ne siirtää tänne myöhemmin Epätäydellisenä matkapäiväkirjana.
Kaikki hyödykkeet ja esimerkiksi nettiaika oli Dominkaanisessa kallista, tunti netissä maksoi 13 dollaria/10 euroa. Voihan sitä ihan hyvin olla kaksi viikkoa ilman yhteyttä ulkomaalilmaan, sillä tavoin sitä unohtaa helposti kuka on ja mitä tekee ja lomatunnelmaan pääsee vaivattomasti. Niin kuin minäkin, menin päivistä sekaisin ja olin unohtaa poikani syntymäpäivän, kun kaikki päivät oli toistensa kaltaisia.
Vatsantoiminta sitoi meidät tiiviisti hotellialueelle ja pääsimme osallistumaan vain yhdelle retkelle, Samanan lahdelle katsemeaan parittelevia valaita. Näky äiti, isä ja vauva valaasta on nyt niitä mukavimpia muistoja, joita sieltä voi mukanaan tuoda. Turistivalokuvia päätin olla ottamatta, mitä nyt otin pari kuvaa banaanitertuista. En sitten kuitenkaan ottanut pojastani kuvaa, kun hän oli tipassa hotellihuoneessa ja sain ansaitut torut jälkeenpäin, olisihan se ollut tietysti muisto sekin.
Kultaako aika myös ikävät muistot?
Tänään ei vielä naurata, eikä vielä todenäköisesti huomennakaan.
Matkustaminen jos mikä tuntuu olevan näinä päivinä riskaabelia. Loka-marrraskuussa tein enimmäisen varauksen matkasta hiihtolomalle, Khao Lakkiin, paikkaan, josta en ollut ikinä ennen kuullut ja jonka nyt kaikki tietävät. Dominkaanisessa trooppisen vatsataudin saa normaalisti noin 1:10 ja nyt suhdeluku tuntuu olevan 9:10. Estonian jälkeen jouduin menemään Ruotsiin ripustamaan näyttelyä ja jouduimme 63 tunniksi seilaamaan Itämerta pahemmassa myrskyssä kuin jossa Estonia oli uponnut. Siirsin yli vuodella opetusjaksoani Lincolnin yliopistossa, kun WTC tornit sortuivat juuri samana päivänä kun minun olisi pitänyt vahvistaa malkalippuni.
Käyttäydykö tästä lähtien kuin nuo kultakauden taiteilijat ja avaan ikkunat vain Eurooppaan!
Mitä minä uhmaan matkustamalla, Kohtaloa?
Mitä minä haen matkoilta, Muistoja?
Miksi muistojen kerääminen tuntuu todellisemmalta, kun niitä varten vasten on hakenut ja hakenut maailmalta, eikö muistot vain tule, synny itsestään.
Muistot lipuvat mieleen kutsumatta ja muodostavat sitten vasta ketjun, josta tulee minä, minun minuuteni. Uusi lenkki kiinnittyy edellisiin muistoihin ja vahvistaa niitä, ketjusta tulee spiraali, aikajana, joka on kerällä. Minä olen kerällä, suojassa.
Kaikilla ei ole muistoja, koska niitä ei ole vartavasten kerätty, opittu keräämään. Huostaanotetuille lapsille tehdään muistot myöhemmin, heidän minuuttaan kootaan kuin palapeliä, käymällä esimerkiksi paikoissa, joilla on heille merkitystä, mutta joita he eivät voi muistaa. Heidän minuuttaan kootaan muistojen lenkeistä ja siitä tehdään spiraalia, suojaavaa kerää heidän ympärilleen. Muistojen kerääminen on arvokasta työtä.
Onko muistot arvokkainta mitä meillä on? Muuttuvatko ne ikävimmätkin muistot kultaisiksi, silloin kun ne ovat tärkeimpiä osia meidän minuuttamme, meidän perusrakennusainetta.
Kuka osaa nauttia ikävistä muistoista?
Taiteilijako?
Ok! nehän ovat meidän raaka-ainetta!
Onko taide tosiaan kansakunnan muisti, kokemustemme yhteinen muisti.
Onko taiteilijan muisti = arvokas kuin kansakunnan muisti.
kirjoittanut: Kirsi | 21:10
Pääsivulle