Valehtelisin, jos sanoisin, etten tehnyt sunnuntaina mitään.
Pystyin päättämään Beckerin kutsukortin kuvan ja viimeistelemään keskeneräisiä teoksia rauhassa. Sain kirjoitettua pakolliset ja osin ikävät sähköpostit pois maanatain alta ja niin oli muodollisesti mukavampi aloittaa viikko. Oikeasti se toimikin hyvin. Sitten sain tehtyä ihan hyvää ruokaa, jota riitti täksikin päiväksi.
Ristiriita näyttelyiden alla töiden ja tavallisten arkirutiinien välillä on usein kestämätön. Silloin aina tulee pohtineeksi alanvaihtoa, ennekuin todella tajuaa, ettei osaa mitään muuta ja että tässäkin työssä sitä on vain harjoittelemassa pitkällä sopimuksella itsensä kanssa.
Yhdeksänkymmentä luvun puolivälissä koin ahaa-elämyksen Kuusakosken aidatulla ulkovarastoalueella. Tajusin, että jos haluaisin olla jossain töissä, niin se voisi olla mielellään täällä. Tänään tajusin, että motiivini työskentelylle olisi ehkä ollutkin päästä etsimään ja löytämään joitain ihania kierrätettyjä metallinosia. Ja todennäköisesti olisin viihtynyt siellä vain kesäaikaan, kun lumi ei olisi piilottanut alleen kaikkea ihanaa.
Syksyllä löysin toisen vaihtoehtoisen työpaikan itselleni, en vain tiedä millaisen koulutaustaustan tarvitsisin tullakseni päteväksi työhakijaksi. Tällaisena tuskin kelpaisin Tilastokeskukseen töihin.
Olikohan ne marraskuussa, Kulttuuripolitiikan tutkimuspäivät Jyväskylän yliopistossa, jossa näin Akun Tilastokeskuksesta selvittävän luennolla työprosessiaan kulttuurin alueellisista ja taloudellisista vaikutuksista. Prosessi ja siihen liittyvä arviointi ja vuorovaikutus "tutkittavien" kanssa teki minuun vaikutuksen. Tajusin, että Tilastokeskuksessa työskenteleminen on luovaa työtä. Pohdintaa ja näkökulmien etsintää ja niihin liittyvää valintaa. Näkökulman valinta ja rajaus voi olla riski ja lopputuloksena voi olla, ettei valittua tietä ei päässytkään kokonaisuuteen, joka olisi ymmärrettävissä tai edes tiivistettävissä sellaiseen muotoon, että siitä olisi iloa tai käyttöä kenellekään. Erehtymisen ja oppimisen tie.
Nyt huomaan, että Tilastokeskus on mukana suurin piirtein kaikilla elämäni osa-alueilla. Se tutkii vapaa-aikaani tai sen puutetta, sukupuoltani, perhettäni, ikääni ja nyt ammattiini ja kulttuuriin liittyviä asioita.
Meillä on jääkaapinovessa Hesarin artikkeli, jossa Tilastokeskus on tutkinut perheiden ajankäyttöä; Lasten kotityöt keventävät vanhempien taakkaa. Huomaan artikkelin mukaan tekeväni (tai jättäväni tekemättä) viisi ja puoli tuntia kotitöitä päivässä. Jos teen kahdeksan tunnin työpäivän ja nukun seitsemän, niin minulle jää tunti aikaa lukea lehdet (kaksi asiaa, josta en luovu, Keskisuomalainen aamupalalla ja Hesari lounaalla) ja puoli tuntia suihkussa, joka on minulle välttämättömyys ( joka oikeasti tulisi laskea työajaksi, sillä olen aktiivinen ajattelija suihkussa), niin milloin minä kerkiän tekemään ne kaikki muut ihanat asiat, jota maailma on pullollaan. Pärjäänkö ilman Tilastokeskuksen näkökulmaa ja selviänkö tästä kysymyksenasettelusta ihan itse? Lyhennänkö nukkumisaikaa, jätänkö kotityöt tekemättä vai lohkaisenko työajasta?
Tänään oli tavallinen päivä, sillä sain tehtyä työt ja niihin liittyvät asiat siinä järjestyksessä, kun ne oli hyvä tehdä ja pääsin käymään ruokakaupassa silloin kuin muutkin tavalliset ihmiset; töiden jälkeen.
kirjoittanut: Kirsi | 22:57
Pääsivulle