5.2.2005 VAPAAN TAITEILIJAN VAPAAPÄIVÄ

Taiteilijaseuran 60-juhlavuoden kunniaksi katselen ammattiani hieman erilaisista näkökulmista.
Oletan, että taiteilijoille tietyt asiat ovat tavallaan itsestään selviä, kuten se että töitä tehdään silloin kuin ne parhaiten sujuvat tai kun deadline lähestyy. Taiteilijan vapaus käsitetäänkin usein lähinnä vapaudeksi ilmaista itseään tai valita itse itselleen sopivat työajat, mutta ihmisillä tuntuu välillä olevan taiteilijan vapaudesta ihanteellisempia käsityksiä kuin todellisuus itsessään on.

Usein käy niin, ettei töitä saa millään aluksi vauhtiin ja sitten tuleekin jo kiire, kun pato päässä purkautuu ja haluaisi saada tuonkin ja tuonkin vielä valmiiksi ennen viimeistä päivää. Tämä tarkoittaa pääsääntöisesti sitä, että näyttelyä edeltävät viikonloput on laskettava työajaksi, jotta olisi mahdollista saada pää tyhjäksi ja työt valmiiksi. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa ja tärkein syy viikonlopputyöskentelyyn, vaan jostain kumman syystä viikolla on niin paljon muuta tärkeätä tekemistä, ettei itse työhön jää juuri aikaa. Viikonloppuna saan kirittyä aina aikatauluja rauhassa ja nautinnolla kiinni. Huono omatunto kolkuttaa vain ruuanlaittovuoroissa ja kaupassa käynneissä ja silloin, kun silmät osuu nurkissa lymyileviin villakoiriin.

Olen vuosia yrittänyt saada itseni hyväksymään sen, että se kaikki muukin "ylimääräinen" kuuluu taiteilijan työhön, mutta aina välillä se turhauttaa ja suututtaa todella pahasti. Ainainen tavoitteeni on saada päivät pidettyä mahdollisimman ehjinä, jotta jonkin työn tekeminen tai aloittaminen olisi järkevää, mutta aniharvoin onnistun siinä.

Olen myös yrittänyt saada itseni hyväksymään sen, että voin luontevasti pilkkoa työpäiväni osiin ja tehdä joitain teoksia vaiheittain. Grafiikan työskentelyyn kuluu selkeästi eri vaiheita, luonnostelu, laattojen työstäminen, syövyttäminen, koevedosten tekeminen ja vedostaminen, mutta silti usein työrytmin joutuu väkinäisesti katkaisemaan ja tuntuu, ettei ole oikeasti saanut mitään aikaiseksi.

Nyt huomaan, että yritän saada itseni hyväksymään, että eri elämänvaiheet todella määrittävät sen miten ja milloin voin työtäni tehdä. Alussa jaoin aikani opetustyön ja taiteellisen työn välillä. Perheenperustamisen aikoihin ja lasten ollessa pieniä, olin taiteilija virka-aikana eli työskentelin ne tunnit, jolloin lapset olivat hoidossa. Sen jälkeen oli jakso, jolloin perheen sisäisten järjestelyiden avulla rakensimme mallin, jossa perhe ja työ oli molemmilla tasapainossa niin hyvin kuin se vain oli mahdollista velkataakan alla. Nyt kypsässä keski-iässä suhde työhön on taas muuttumassa ja omat henkilökohtaiset aikakäsitteet sekä vuorokauden sisällä, että pitkällä aikavälillä ovat muutoksessa.

Sain tänään tehtyä Vuosisadasta koko aikuishistoriani. Puuttumaan jäi yhdeksän 1 ja seitsemän 9, enkä saanut muodostettua toisen lapseni syntymävuotta. Elämänkaaren elinkautinen jäi siis vielä kesken.