”Lähdeteos” on nyt kotonaan Tampereella. Se ripustettiin eilen paikalleen ja siitä lähtien se on elänyt omaa, minusta riippumatonta elämäänsä omassa tilassaan.

”Lähdeteos” on kulkenut Jyväskylän ja Tampereen väliä moneen kertaan eri olomuodossa ja eri kulkuvälineillä. Eilen minä saatoin ”Lähdeteoksen” oman elämän alkuun, kun se lähti täältä työhuoneelta sitä varten luotuun tilaan Tampereen seurakunnan Kappeliin.

”Lähdeteos” on lähtenyt. Matka on päättynyt, mutta tavallaan sen elinkaari vasta alkaa, sillä vuorovaikutustilanteet ja teoksen käyttö eri tilanteissa tulevaisuudessa luo teokselle sille tarkoitetun elämän. Kappelissa ”Lähdeteos” toimii kirkollisten tilaisuuksien lähdeaineistona teokseen liitettyjen tekstien kautta. Teoksen kuvat toimivat itsenäisesti, sekä visuaalisina että kerronnallisina elementteinä, ja yhdessä tekstien kanssa.

”Lähdeteos” viittaa Kappelin ydinteemaan, joka on vesi. Yksi teoksen sisällöllinen elementti on lause ”Ikuisen elämän lähde”, jonka on myös yksi teoksen visuaalisista olomuodoista.

”Lähdeteos” on meidän ajanlaskumme alun visuaalinen tulkinta, joka sisältää myös rajaamattomat ja ennalta määrittelemättömät aikakäsitteet, elämä ja ikuisuus.

”Lähdeteoksen” tekemiseen ei kulunut ikuisuutta, mutta tavallaan siihen on kulunut koko elämä.


Kokonaistaideteos on nähtävissä Tampereen seurakuntientalon Kappelissa Näsilinnankatu 26, 2 krs Tampere-päivänä 2.10.2005. Seurakuntatalossa on avoimet ovet kello 11.30-16.00.
3.10.2005 lähtien Kappelissa voi vierailla seurakuntatalon ollessa avoinna arkisin kello 8.30.-20.00.
Piispa Juha Pihkala siunaa Kappelin käyttöön piispantarkastuksen yhteydessä 4.10.2005.

Muistaakseni olen aina pitänyt enemmän aksonometrisestä perspektiivistä kuin keskeisperspektiivistä. Aksonometrisessä piirustuksessa esineiden tai objektien väliin jäävää tilaa ei hahmota, vaan kaikki tuntuu olevan limittäin toistensa päällä, kun taas keskeisperspektiivisessa piirustuksessa syntyy tilan tuntu.

Jo -80 luvulla juuri koulusta valmistuneena, minulta pyydettiin kuvitusluonnokset erääseen lastenkirjaan. Tein silloin kuvia, jossa samassa kuvassa oli kuvattu asioita useista eri perspektiiveistä, mutta tuolloin lapsituomaristo hylkäsi esitykseni, koska kuvat eivät näyttäneet ”oikeilta”. Asioita kun visuaalisessa mielessä ei voisi katsoa useasta kulmasta yhtä aikaa, sillä ne eivät vaikuta olevan oikeassa järjestyksessä.

On olemassa myös aikaperspektiivi, jossa liikutaan ja jossa minä liikun kuvallisesti. Ajallisesti asioita voi samoin katsoa useasta eri kulmasta yhtä aikaa ja asioiden uudelleen rinnastuksilla voi muuttaa niiden totuttua järjestystä. Taidehistoriallinen aikaperspektiivi on se perspektiivi, josta minä useimmin lähestyn ensimmäiseksi aihettani.

Uusimman teokseni aikaperspektiivi on 2005 vuotta vanha.

Näin mahtavassa aikaperspektiivissä asioiden väliin jää paljon tilaa ja tulkintaa. Kaikki mittaavat oman aikansa eri tavoin ja hahmottavat tilansa ajassa eri lailla ja käyttävät ajassa muotoutuvaa tilaansa eri tavoin.

Ajanlaskun mittari.

Syyskuu on ollut halpa kuukausi. Lähes kaikkialla PuheAika on ollut ilmaista. Suomalaiset puhuvat nykyisin enemmän ja enemmän. Aina. Tauotta. Kaikkialla. Puhelimessa. Vai onko se totta? Vanhemmat ja lapset eivät ainakaan puhu keskenään, joten minne ja kenen korviin ne ilmaiset sanat menevät?

Viime viikolla Hesarissa oli MLL:n koko sivun ilmoitus, jossa mies seisoi polviaan myöten kukkaruukussa ja alla oli teksti, että ”Puhutaanhan sitä kasveillekin.”
Loppuosa lainauksesta kuuluu: ”Ihmiset voivat yleensä paremmin, jos heidän kanssaan puhuu. Silti suomalaiset lapset ja vanhemmat keskustelevat keskimäärin 7 minuuttia päivässä. Ei ihme, jos perheenjäsenet usein valittavat, ettei toinen ymmärrä. Onneksi ratkaisu on yksinkertainen. Jos haluatte ymmärtää toisianne, puhukaa toisillenne. Lue lisää www.mll.fi ”

Olin tämän illan 7-luokkien vanhempainillassa, jossa puhuttiin lasten, vanhempien ja koulun yhteistyöstä ja nuorten kasvun tukemisesta. Kotiin tultuani mietin, miten paljon informaatiota mahtuu 7 minuuttiin. Mietin, miten paljon välittämistä mahtuu 7 minuuttiin. Mietin, miten paljon rakkautta mahtuu 7 minuuttiin. Mietin, mitä murrosikäinen haluaa ottaa vastaan 7 minuutissa, informaatiota, huolehtimista vai rakkautta.

Täytyy tunnustaa, että minä puhun päivässä huomattavasti enemmän kuin 7 minuuttia, itsekseni, mutta sitä ei varmaan lasketa. Lasten kanssa käytyjä keskusteluita täytyy alkaa tarkkailla, jottei niistä tule liian informatiivista: - Laita pyöräilykypärä päähän! – Tuotko vaatteet likapyykkiin! – Petaatko sänkysi! – Onko läksyt tehty! Vaan: - Ihanaa, kun tulit ajoissa kotiin! Ja: - Olen onnellinen, että olet olemassa!

Ammattiminäni prosessoi töitä kirjoittamalla, hiljaisuutta kunnioittamalla tai itsekseen puhumalla. Kaikki ovat metodeina kaikki toistaiseksi käytössä. Itsekseen puhuminen on nousussa, sillä vedostaja Sara lähti elokuun lopussa vuodeksi Australiaan ja Jenni käy 1 tai 2 päivänä viikossa opintojen ohessa, joten työhuoneella on pääasiassa kaksi vaihtoehtoa, joko hiljaisuus tai itsekseen puhuminen.
Kirjoittaminen ja puhuminen on melkein korvannut luonnostelemisen, mutta harkitsen parhaillaan uuden metodin opettelemista: 7 minuutin luonnosten tekemistä.

Kuulostaa ihan valmispakasteiden paistoajalta. 7 min.



(Tekstissä esiintyy luvut 1 ja 2 yhden kerran ja luku 7 yhdeksän kertaa.)

Perjantai-iltana tuli Muumien jakso 82/101, jossa Vilijonka harrastaa taiteita.
Hän on maalaamassa metsän reunassa lapsineen, kun Muumi-pappa ja Pikku Myy tulevat tutustumaan Vilijonkan touhuihin. Meidän sohvalla naurettiin vääränä viimeistään siinä vaiheessa, kun Pikku Myy esittää Vilijonkalle ihmettelevän kysymyksen, että miksi ihmeessä hän maalaa kuvaa puusta, kun niitä on niin paljon muutenkin ympärillä.

Mihin kuvaa puusta tarvitaan, kun niitä kasvaa ympärillä useita ja jokainen voi vapaasti katsella niitä oikeasti ja milloin vaan. "Mitä virkaa on puun kuvalla?", kysyy Pikku Myy painokkaasti ja Muumi-pappa raahaa suorasukaisen Pikku Myyn pois Vilijonkan äkäisen katseen alta.

Katsoja, myös taiteilija, siis minä, jää miettimään, miksi taidetta tehdään, kun kaikkea on jo olemassa, oikeasti, ei vain kuvina, niin kuin puita metsässä.

Myöhemmin jaksossa koko Muumilaakson väki tekee ympäristötaidetta rannalla hiekasta, jonka vuorovesi myöhemmin huuhtoo pois. Vilijonka ei anna omista taidekasvatuksellisista periaatteistaan periksi ja haluaa tehdä tilanteesta kilpailun ja saada voitto kotiin lahjakkaille lapsilleen. Muumitalon väki on taas tullut paikalle pitämään hauskaa ja toteuttamaan itseään ilman kilpailun painolastia. Erilaiset taidekasvatukselliset näkökulmat eivät kohtaa toisiaan, vaan ristiriita jää elämään erilaisten arvomaailmoiden vuoksi.

Katsoja, myös taiteilija, siis minä, jää miettimään, miksi taidetta tehdään, kun se ei välttämättä ole aina hauskaa eikä siinä saa välttämättä toteuttaa itseään ilman kilpailun painolastia.

Takaisin Muumilaaksoon, katselemaan puita ja tekemään hiekkaveistoksia.

Ensimmäinen tunnistettava vapaapäivä.

Jotain makeeta.

Punaisen Ristin nälkäpäivän kakku ja
Jalin suklaatehdas samana päivänä.

Makeeta mahan täydeltä.
Silmänruokaa.

Mielikuvia uusista töistä pyrkii innokkaasti esiin; kroppa yrittää jo uskotella, ettei muista miten tiukoille se taas otti, se viimeinen rutistus. Pitkästä aikaa olen kiitollinen käytännön asioista, jotka taas jälleen kerran täytyy hoitaa ennen kuin taas saan raivattua tyhjää tilaa työrauhalle.
Ristiriita siitä, että jotkut työt täytyy pakottaa pysymään sisällä tarpeeksi kauan, jotta ne kerkiäisivät kypsyä, alkaa tuntua jo pienenä versovana ituna. Itu on jo juurtunut, vaikka minulla ei ole vielä yhtään ymmärrettävää ajatusta siitä miten aion seuraavan teoksen toteuttaa.

Tiedän, että on vielä liian aikaista olla edes utelias.

RadioHiljaisuus rikkoontuu.

Hiljaisuus vaikuttaa päällisin puolin aina toimettomalta ja tapahtumaköyhältä, mutta oikeastaan ilman hiljaisuutta työhön ei synny rytmiä, jolloin tapahtuisi jotain. Lopputulos syntyy sekä pakottamatta että pakottamalla. Aikarajat ja deadlinet ovat osa kohtalon lankoja joihin meidät on köytetty. Hiljaisuus on ollut niin täyttä ettei sinne ole mahtunut enää mitään muuta.

Deadline on nyt ja minä olen valmis.

Blogi prosessivälineenä toimi erinomaisesti kun käsittelin omaa sisäistä kuvansyntyprosessia, mutta jouduin keväällä uuden tilanteen eteen, kun aloin tekemään tilaustyötä, joka ei ollut vielä julkaisuvapaa. Blogin ja verbaalisen pohdinnan sijaan minun täytyi valita prosessointi välineeksi Hiljaisuus.

Tilaustyö julkistetaan 2.10.2005.

Minä katkon napanuoraa työhön jo nyt ja yritän vapautua siitä ja siirtyä jonnekin puolittaiseen vapaaseen vyöhykkeeseen jossa on tilaa katsoa millainen teoksesta tuli ja mitä ajatuksia alitajunta siihen siirsi.

Kun teos oli valmis, huomasin, että olin käsitellyt sen kautta Aika käsitteen ”Ikuisuus”.

Ikuisuus on valmis ja on aika siirtyä seuraavaan.

Työhuoneella on kaikunut Hiljaisuudessa huuto: ”Ei enää ikinä deadlineä!”

Äänen päälle laskeutuu Hiljaisuuden peitto.