Huomenna.
Sitten kun…
Ensi viikolla.
Sitten kun…
Päivästä päivään.
Siirrän asioita tarpeen mukaan tulevaisuuteen.
Nyt on kulunut kuukausi Kappelin teoksen vihkijäisistä ja teen edelleen asioita, jotka siirsin toteutettavaksi H-Hetken jälkeen ylläpitääkseni työrauhaa. - Taidekasvatusnäyttelyiden pystytystä, ryhmävierailuja työhuoneella, vanhojen teosten vedostamista, uusien opettamista vedostajille, matkahuollossa ramppaamista, kirjanpidon tekemistä, materiaalien tilaamista, nettisivujen päivittämistä, pihatöitä, varaston siivousta. - Pikkuhommia, joilla päivä täyttyy käsittämättömästi ja pienempiä ja isompia murheita, joista pää täyttyy ymmärrettävästi.
Ostin syyslomalla kaksi kirjaa, joista toisen ahmin heti ja toista luen varovaisesti.
Omien taiteilijaidentiteettipohdintojen lomassa on suhteellisen kiva lukea muiden prosessista ja kirja ”Tie taiteilijaksi” (Väliasema Orivesi) tarjoaa sellaisen mahdollisuuden 17 taitelijan tiestä.
Kun teosta lukee rinnakkain Flow-kokemuksista kertovan kirjan kanssa, syntyy jännittävä ristiriita taiteilijan tiestä, jossa voi nähdä kuinka merkittävä osuus flow-kokemuksella on kirjassa esiintyvien taiteilijoiden tarinoissa.
Flowta käytetään paljon oppimisympäristöissä ja sieltä minäkin käsitteen löysin. Poikien koulusta. Taiteen tekeminen on jatkuvaa oppimista tai oikeammin opettelua ja oppimisen opettelua, jossa kokeillaan erilaisia ratkaisuja toteuttaa ajatus. Taiteen tekeminen vaatii tarkkaavaisuuden keskittämistä mielikuvaan valmiista teoksesta ja samalla joutuu sulkemaan tietoisuudestaan pois muita vaihtoehtoja tai oikeastaan kaikkea, joka rikkoo työrytmin, joka vaaditaan, jotta teos syntyy. Samalla syntyy flow.
Kun itse miettii niitä muutamaa homehtunutta leipäpalaa kaapissa, kun ei kerennyt käydä kaupassa, on helpottavaa lukea toisen taiteilijaäidin näkemyksiä.
” Pahinta tässä työssä on itsekkyyden kehä, jossa joutuu toimimaan, jotta saa työnsä tehtyä ja esille.” sanoo Tuija Arminen kirjassa. ” Ei keskity lapsiinsa vaan teoksiinsa. Vaikka tätäkin työtä voi tehdä kahdeksasta neljään, ajatuksiaan ei saa irti työstä neljältä, ei lomalla eikä metsässä. Työ on kuitenkin palkitsevaa. Nautin käsillä tekemisestä ja raavaasta työstä. Lisänsä tuo aiheiden pohtiminen, toden ja illuusioiden maailma, jossa voi rypeä ammattinsa nimissä.”
Kun itse miettii omia aikatauluja ja niiden mahdottomuutta, aikatauluja, joita on kuitenkin itse ollut luomassa, on helpottavaa lukea toisen taiteilijan näkemyksiä työn luonteesta.
”Taide on ehdottomasti enemmän pitkänmatkan juoksua kuin satasen pyrähdys.” kirjoittaa Kimmo Schroderus. ” Staroja tulee ja menee ja niitä tarvitaan tai sitten ei. Sinnikkyys yleensä palkitaan, näin olen uskonut ja uskon yhä. Jos vain vaivaa ja vaivaa, eikä pidä vaivaamistaan vakan alla, vaivaaminen alkaa tuottaa tulosta.”
Schroderuksen flow-kokemus voisi olla lapsuuden oivallus omista kyvyistä. ” Koko peruskoulun kaikkien liikuntatuntien aikana tein jalkapallossa kaksi maalia. Mutta kun ala-asteella piirsin pöllön, sain heti viisi apinoijaa. Teini-ikäisenä yritin opetella soittamaan kitaraa. Puolessa vuodessa en oppinut virittämän Landolaani. Ihminen on oppivainen ja tajuaa mihin suuntaan hänen kannattaa energiansa suunnata. Ei jalkapalloa, ei rokkitähteyttä. Sen sijaan taidetta, sen opiskelua ja tekemistä.”
Päivästä päivään… Taidetta, sen opiskelua ja tekemistä.
Aina silloin tällöin on pakko tehdä näitä Tuhkimo-hommia,
päivästä päivään lattian pesua ja papereiden niputtamista.
Nyt sitten soi Dingo päässä, toivottavasti nyt muillakin.
Olen aloittanut ajanlaskun opiskelemisen hieman vakavahenkisemmin ja tieteellisemmästä näkökulmasta ja saanut valettua kaksi kipsipetiä uusien teosten synnytysalustaksi ja vuokrattua pitkällä laina-ajalla kirjaimia. Siis ei kirjoja vaan niiden alkutuotetta, kirjaimia.
Näillä eväillä minä pohdin, miten voin yhdistää toden ja illuusion ja rypeä siinä vielä jotenkin.
Sitten kun…
Ensi viikolla.
Sitten kun…
Päivästä päivään.
Siirrän asioita tarpeen mukaan tulevaisuuteen.
Nyt on kulunut kuukausi Kappelin teoksen vihkijäisistä ja teen edelleen asioita, jotka siirsin toteutettavaksi H-Hetken jälkeen ylläpitääkseni työrauhaa. - Taidekasvatusnäyttelyiden pystytystä, ryhmävierailuja työhuoneella, vanhojen teosten vedostamista, uusien opettamista vedostajille, matkahuollossa ramppaamista, kirjanpidon tekemistä, materiaalien tilaamista, nettisivujen päivittämistä, pihatöitä, varaston siivousta. - Pikkuhommia, joilla päivä täyttyy käsittämättömästi ja pienempiä ja isompia murheita, joista pää täyttyy ymmärrettävästi.
Ostin syyslomalla kaksi kirjaa, joista toisen ahmin heti ja toista luen varovaisesti.
Omien taiteilijaidentiteettipohdintojen lomassa on suhteellisen kiva lukea muiden prosessista ja kirja ”Tie taiteilijaksi” (Väliasema Orivesi) tarjoaa sellaisen mahdollisuuden 17 taitelijan tiestä.
Kun teosta lukee rinnakkain Flow-kokemuksista kertovan kirjan kanssa, syntyy jännittävä ristiriita taiteilijan tiestä, jossa voi nähdä kuinka merkittävä osuus flow-kokemuksella on kirjassa esiintyvien taiteilijoiden tarinoissa.
Flowta käytetään paljon oppimisympäristöissä ja sieltä minäkin käsitteen löysin. Poikien koulusta. Taiteen tekeminen on jatkuvaa oppimista tai oikeammin opettelua ja oppimisen opettelua, jossa kokeillaan erilaisia ratkaisuja toteuttaa ajatus. Taiteen tekeminen vaatii tarkkaavaisuuden keskittämistä mielikuvaan valmiista teoksesta ja samalla joutuu sulkemaan tietoisuudestaan pois muita vaihtoehtoja tai oikeastaan kaikkea, joka rikkoo työrytmin, joka vaaditaan, jotta teos syntyy. Samalla syntyy flow.
Kun itse miettii niitä muutamaa homehtunutta leipäpalaa kaapissa, kun ei kerennyt käydä kaupassa, on helpottavaa lukea toisen taiteilijaäidin näkemyksiä.
” Pahinta tässä työssä on itsekkyyden kehä, jossa joutuu toimimaan, jotta saa työnsä tehtyä ja esille.” sanoo Tuija Arminen kirjassa. ” Ei keskity lapsiinsa vaan teoksiinsa. Vaikka tätäkin työtä voi tehdä kahdeksasta neljään, ajatuksiaan ei saa irti työstä neljältä, ei lomalla eikä metsässä. Työ on kuitenkin palkitsevaa. Nautin käsillä tekemisestä ja raavaasta työstä. Lisänsä tuo aiheiden pohtiminen, toden ja illuusioiden maailma, jossa voi rypeä ammattinsa nimissä.”
Kun itse miettii omia aikatauluja ja niiden mahdottomuutta, aikatauluja, joita on kuitenkin itse ollut luomassa, on helpottavaa lukea toisen taiteilijan näkemyksiä työn luonteesta.
”Taide on ehdottomasti enemmän pitkänmatkan juoksua kuin satasen pyrähdys.” kirjoittaa Kimmo Schroderus. ” Staroja tulee ja menee ja niitä tarvitaan tai sitten ei. Sinnikkyys yleensä palkitaan, näin olen uskonut ja uskon yhä. Jos vain vaivaa ja vaivaa, eikä pidä vaivaamistaan vakan alla, vaivaaminen alkaa tuottaa tulosta.”
Schroderuksen flow-kokemus voisi olla lapsuuden oivallus omista kyvyistä. ” Koko peruskoulun kaikkien liikuntatuntien aikana tein jalkapallossa kaksi maalia. Mutta kun ala-asteella piirsin pöllön, sain heti viisi apinoijaa. Teini-ikäisenä yritin opetella soittamaan kitaraa. Puolessa vuodessa en oppinut virittämän Landolaani. Ihminen on oppivainen ja tajuaa mihin suuntaan hänen kannattaa energiansa suunnata. Ei jalkapalloa, ei rokkitähteyttä. Sen sijaan taidetta, sen opiskelua ja tekemistä.”
Päivästä päivään… Taidetta, sen opiskelua ja tekemistä.
Aina silloin tällöin on pakko tehdä näitä Tuhkimo-hommia,
päivästä päivään lattian pesua ja papereiden niputtamista.
Nyt sitten soi Dingo päässä, toivottavasti nyt muillakin.
Olen aloittanut ajanlaskun opiskelemisen hieman vakavahenkisemmin ja tieteellisemmästä näkökulmasta ja saanut valettua kaksi kipsipetiä uusien teosten synnytysalustaksi ja vuokrattua pitkällä laina-ajalla kirjaimia. Siis ei kirjoja vaan niiden alkutuotetta, kirjaimia.
Näillä eväillä minä pohdin, miten voin yhdistää toden ja illuusion ja rypeä siinä vielä jotenkin.
kirjoittanut: Kirsi | 21:19
