Huomenna.
Sitten kun…
Ensi viikolla.
Sitten kun…
Päivästä päivään.

Siirrän asioita tarpeen mukaan tulevaisuuteen.

Nyt on kulunut kuukausi Kappelin teoksen vihkijäisistä ja teen edelleen asioita, jotka siirsin toteutettavaksi H-Hetken jälkeen ylläpitääkseni työrauhaa. - Taidekasvatusnäyttelyiden pystytystä, ryhmävierailuja työhuoneella, vanhojen teosten vedostamista, uusien opettamista vedostajille, matkahuollossa ramppaamista, kirjanpidon tekemistä, materiaalien tilaamista, nettisivujen päivittämistä, pihatöitä, varaston siivousta. - Pikkuhommia, joilla päivä täyttyy käsittämättömästi ja pienempiä ja isompia murheita, joista pää täyttyy ymmärrettävästi.

Ostin syyslomalla kaksi kirjaa, joista toisen ahmin heti ja toista luen varovaisesti.
Omien taiteilijaidentiteettipohdintojen lomassa on suhteellisen kiva lukea muiden prosessista ja kirja ”Tie taiteilijaksi” (Väliasema Orivesi) tarjoaa sellaisen mahdollisuuden 17 taitelijan tiestä.
Kun teosta lukee rinnakkain Flow-kokemuksista kertovan kirjan kanssa, syntyy jännittävä ristiriita taiteilijan tiestä, jossa voi nähdä kuinka merkittävä osuus flow-kokemuksella on kirjassa esiintyvien taiteilijoiden tarinoissa.

Flowta käytetään paljon oppimisympäristöissä ja sieltä minäkin käsitteen löysin. Poikien koulusta. Taiteen tekeminen on jatkuvaa oppimista tai oikeammin opettelua ja oppimisen opettelua, jossa kokeillaan erilaisia ratkaisuja toteuttaa ajatus. Taiteen tekeminen vaatii tarkkaavaisuuden keskittämistä mielikuvaan valmiista teoksesta ja samalla joutuu sulkemaan tietoisuudestaan pois muita vaihtoehtoja tai oikeastaan kaikkea, joka rikkoo työrytmin, joka vaaditaan, jotta teos syntyy. Samalla syntyy flow.

Kun itse miettii niitä muutamaa homehtunutta leipäpalaa kaapissa, kun ei kerennyt käydä kaupassa, on helpottavaa lukea toisen taiteilijaäidin näkemyksiä.
” Pahinta tässä työssä on itsekkyyden kehä, jossa joutuu toimimaan, jotta saa työnsä tehtyä ja esille.” sanoo Tuija Arminen kirjassa. ” Ei keskity lapsiinsa vaan teoksiinsa. Vaikka tätäkin työtä voi tehdä kahdeksasta neljään, ajatuksiaan ei saa irti työstä neljältä, ei lomalla eikä metsässä. Työ on kuitenkin palkitsevaa. Nautin käsillä tekemisestä ja raavaasta työstä. Lisänsä tuo aiheiden pohtiminen, toden ja illuusioiden maailma, jossa voi rypeä ammattinsa nimissä.”

Kun itse miettii omia aikatauluja ja niiden mahdottomuutta, aikatauluja, joita on kuitenkin itse ollut luomassa, on helpottavaa lukea toisen taiteilijan näkemyksiä työn luonteesta.
”Taide on ehdottomasti enemmän pitkänmatkan juoksua kuin satasen pyrähdys.” kirjoittaa Kimmo Schroderus. ” Staroja tulee ja menee ja niitä tarvitaan tai sitten ei. Sinnikkyys yleensä palkitaan, näin olen uskonut ja uskon yhä. Jos vain vaivaa ja vaivaa, eikä pidä vaivaamistaan vakan alla, vaivaaminen alkaa tuottaa tulosta.”
Schroderuksen flow-kokemus voisi olla lapsuuden oivallus omista kyvyistä. ” Koko peruskoulun kaikkien liikuntatuntien aikana tein jalkapallossa kaksi maalia. Mutta kun ala-asteella piirsin pöllön, sain heti viisi apinoijaa. Teini-ikäisenä yritin opetella soittamaan kitaraa. Puolessa vuodessa en oppinut virittämän Landolaani. Ihminen on oppivainen ja tajuaa mihin suuntaan hänen kannattaa energiansa suunnata. Ei jalkapalloa, ei rokkitähteyttä. Sen sijaan taidetta, sen opiskelua ja tekemistä.”

Päivästä päivään… Taidetta, sen opiskelua ja tekemistä.
Aina silloin tällöin on pakko tehdä näitä Tuhkimo-hommia,
päivästä päivään lattian pesua ja papereiden niputtamista.
Nyt sitten soi Dingo päässä, toivottavasti nyt muillakin.

Olen aloittanut ajanlaskun opiskelemisen hieman vakavahenkisemmin ja tieteellisemmästä näkökulmasta ja saanut valettua kaksi kipsipetiä uusien teosten synnytysalustaksi ja vuokrattua pitkällä laina-ajalla kirjaimia. Siis ei kirjoja vaan niiden alkutuotetta, kirjaimia.
Näillä eväillä minä pohdin, miten voin yhdistää toden ja illuusion ja rypeä siinä vielä jotenkin.

Viikolla tuli nippu avajaiskutsuja. Sympatiaa herättävä yksityiskohta kutsuissa pisti silmään. Kahdessa kutsussa on nimittäin avajaiset samana päivänä.
Kutsuissa viikonpäivät ovat erilaiset, sillä toisessa 13.10. on merkattu keskiviikoksi ja toisessa 13.10. onkin torstai.

Ristiriita aiheuttaa aivoissa ihanan sekamelskan. Mietin siitä kuinka tärkeitä päivänmärät ja viikonpäivät ja niiden yhdisteleminen oikein on meidän arkirutiineissa. Tänään taas tuntuu, että kohtuuttoman tärkeitä.

Aina, kun varaa aikaa jonnekin, hammaslääkäriin tai parturiin, on tärkeää, että yhdistää oikein sekä viikonpäivän että päivänmäärän. Ettei myöhästyisi.
On tärkeää myös, että käyttää aina oikean vuoden kalenteria. Karkausvuonna se on vielä tärkeämpää. Ettei aika karkaisi.

Todella kiire päivä ja siinä samalla seilatessa ympäriinsä sitä miettii mitä laittaa ruuaksi.
Ei ainakaan karjalanpaistia kun siinä menee monta tuntia. Minuuttivelli on sopiva kiireisen naisen iltaruoka. Ainakin se kuulostaa tarpeeksi vanhanaikaiselta ja modernilta ruualta yhtä aikaa.
Maikki Harjanne oli illalla ohjelmassa, joka käsitteli kirjailijan ammattia. Siitä jäi päällimmäiseksi omaan tunnelmaan sopiva kertomus siitä, kuinka ensimmäisen Minttu kirjan tehtyään kustantaja oli asettanut hänelle ehdoksi heti toimituksen kolmesta uudesta kirjasta puolen vuoden sisällä. Harjanne sanoi ohjelmassa, ettei heillä varmaan siivottu puoleen vuoteen ja syötiin vaan purkkihernekeittoa sen puolen vuoden ajan. Minuuttivelli olisi ollut ehkä hyvä vaihtoehto.
Meillä on jo siivottu ja huomenna on karjalanpaistia.
Töissä pyörittelen erilaisia papereita ja teen asiakirjoja ja soittelen puheluita. Maanantaina saan varmaan aikaiseksi jotain.

Unohdin tänään katsoa ”Näytetään kieltä” kello 20.00 Tv 1:sellä. Olin ajatellut huoltaa kieltäni aina keskiviikkoisin, kun pari muuta iltaa menee tavalliseen kuntoremonttiin.
Täytyy aloittaa tv:n katsominen ensi viikolla. (Tv:n tuumakoko ei ole tiedossani.)
- Niin sitä aina käy. Saa venytettyä kaikenlaista huoltamista aina vähän liian kauan ja sitten on jo isompi remontti tiedossa. (Tuumaa pienempi uuma.)
- Perheen polkupyörät huollettiin tänään ja talvi saa nyt tulla, mutta sitä ei vaan kuulu ja Suomen värikäs kesä jatkuu ja jatkuu. Luonnonrytmin huoltoväli tuntuu pidemmältä kuin koskaan aiemmin. Kuka on unohtanut kääntää termostaatin pienemmälle. (Polkupyörien tuumakoko ei ole tiedossani.)
- Tänään on myös matkapäivien jälkeinen asioiden huoltopäivä, joka tarkoittaa sitä, että tehtävänä on taas kymmeniä pieniä ja isompia asioita, joita saa siirrettyä ehkä tuuman eteenpäin, mutta ei kuitenkaan valmiiksi asti.
- Luovan työprosessin jälkeen asioiden huoltoväli tuntuu taas kohtuuttoman pitkältä ja olen kasannut tehtäviä odottamaan sitä päivää kun saan ”tämän” työn valmiiksi. Se päivä tuli tänään eikä se ollut kiva olla odottamassa. Nämä pysäyttävät päivät ovat deadlinen jälkitauti, päivät jotka ovat täynnä huoltamista.
- Huominen on samanlainen. Tuuma eteenpäin. Minä muistan taas miksi en pidä matkustamisesta. En siksi, etten pitäisi paikoista, jossa käyn, vaan en pidä matkan jälkeisistä päivistä, jolloin en saa tartuttua mihinkään tarpeeksi tukevasti siirtääkseni sitä pari tuumaa eteenpäin tai tuupattua sen vaikka loppuun asti. (Tuuma on mahtava saavutus.)
Näytöllä on nyt yksi tuuma kirjoitettua tekstiä. Se saa riittää tältä päivältä.
(Jossakin se raja on.)

Minä rakastan suomen kieltä.
Mitä enemmän kieltä käyttää,
sitä monipolvisemmaksi se tulee.

SIUNATTU TILA

Olen synnyttänyt tilataideteoksen
ja tila on tänään siunattu.

Taiteen syntyprosessia kuvaava kieli on aika pitkälti samaa kuin kirkollisessa yhteydessä käytetty luomisen työtä kuvaava kieli. Siunattu tila naisen näkökulmasta kuvaa odotusta ja uuden syntymää. Suomen kielessä sana tila kuvaa myös kolmiulotteista, muusta ympäristöstä seinärakenteilla rajattua tilaa. Tilaa, jonka voi luoda tiettyä käyttötarkoitusta varten. Tänään tällainen kirkolliseen käyttötarkoitukseen tarkoitettu tila, Kappeli, on siunattu.

Tänään, sekä teoksella että tilalla, oli ensimmäinen virallinen elinpäivä, syntymäpäivä tai kastepäivä. Tekijänä, teoksen luojana, synnyttäjänä, ”äitinä”, en osaa ennustaa teoksen elinkaarta. Napanuora on katkaistu ja teos hengittää itse, väri on hyvä ja kasvuympäristö palkitseva ja vuorovaikutteinen.

Tampereen seurakuntien Kappeli, Näsilinnankatu 26, Tampere.

SIUNATTU HULLUUS

Luovaan työhön liitetään siunattu hulluus,
inspiraatio toiselta nimeltään,
joka on omistautumista työhön,
joka täytyy saattaa loppuun.

Luomistyössä synnytetään uutta
ja luomiseen liittyy kärsimystä,
via dolorosa
ja onnistumista,
glooria.

Samaan seurakuntaan kuuluvan Hugo Simbergin rakastetut Tampereen Tuomiokirkon freskot täyttävät 100 - vuotta vuonna 2007, kahden vuoden kuluttua. En osaa kuvitella aikaa 100 vuotta eteenpäin ja sitä millaisessa maailmassa Kappelin teos on silloin osallisena. Tuskin Simbergkään osasi kuvitella tätä päivää sata vuotta sitten.

Onneksi voin kuvitella 5 vuotta eteenpäin, sillä viideksi vuodeksi eteenpäin luomistyöni on siunattu valtion työskentelyapurahalla. Siihen liittyy Aikakäsitteen ja sanataiteen tutkimista, omistautumista, työtä joka täytyy saattaa loppuun. Siunattua hulluutta ja uuden luomista.

”Lähdeteos” on nyt kotonaan Tampereella. Se ripustettiin eilen paikalleen ja siitä lähtien se on elänyt omaa, minusta riippumatonta elämäänsä omassa tilassaan.

”Lähdeteos” on kulkenut Jyväskylän ja Tampereen väliä moneen kertaan eri olomuodossa ja eri kulkuvälineillä. Eilen minä saatoin ”Lähdeteoksen” oman elämän alkuun, kun se lähti täältä työhuoneelta sitä varten luotuun tilaan Tampereen seurakunnan Kappeliin.

”Lähdeteos” on lähtenyt. Matka on päättynyt, mutta tavallaan sen elinkaari vasta alkaa, sillä vuorovaikutustilanteet ja teoksen käyttö eri tilanteissa tulevaisuudessa luo teokselle sille tarkoitetun elämän. Kappelissa ”Lähdeteos” toimii kirkollisten tilaisuuksien lähdeaineistona teokseen liitettyjen tekstien kautta. Teoksen kuvat toimivat itsenäisesti, sekä visuaalisina että kerronnallisina elementteinä, ja yhdessä tekstien kanssa.

”Lähdeteos” viittaa Kappelin ydinteemaan, joka on vesi. Yksi teoksen sisällöllinen elementti on lause ”Ikuisen elämän lähde”, jonka on myös yksi teoksen visuaalisista olomuodoista.

”Lähdeteos” on meidän ajanlaskumme alun visuaalinen tulkinta, joka sisältää myös rajaamattomat ja ennalta määrittelemättömät aikakäsitteet, elämä ja ikuisuus.

”Lähdeteoksen” tekemiseen ei kulunut ikuisuutta, mutta tavallaan siihen on kulunut koko elämä.


Kokonaistaideteos on nähtävissä Tampereen seurakuntientalon Kappelissa Näsilinnankatu 26, 2 krs Tampere-päivänä 2.10.2005. Seurakuntatalossa on avoimet ovet kello 11.30-16.00.
3.10.2005 lähtien Kappelissa voi vierailla seurakuntatalon ollessa avoinna arkisin kello 8.30.-20.00.
Piispa Juha Pihkala siunaa Kappelin käyttöön piispantarkastuksen yhteydessä 4.10.2005.

Muistaakseni olen aina pitänyt enemmän aksonometrisestä perspektiivistä kuin keskeisperspektiivistä. Aksonometrisessä piirustuksessa esineiden tai objektien väliin jäävää tilaa ei hahmota, vaan kaikki tuntuu olevan limittäin toistensa päällä, kun taas keskeisperspektiivisessa piirustuksessa syntyy tilan tuntu.

Jo -80 luvulla juuri koulusta valmistuneena, minulta pyydettiin kuvitusluonnokset erääseen lastenkirjaan. Tein silloin kuvia, jossa samassa kuvassa oli kuvattu asioita useista eri perspektiiveistä, mutta tuolloin lapsituomaristo hylkäsi esitykseni, koska kuvat eivät näyttäneet ”oikeilta”. Asioita kun visuaalisessa mielessä ei voisi katsoa useasta kulmasta yhtä aikaa, sillä ne eivät vaikuta olevan oikeassa järjestyksessä.

On olemassa myös aikaperspektiivi, jossa liikutaan ja jossa minä liikun kuvallisesti. Ajallisesti asioita voi samoin katsoa useasta eri kulmasta yhtä aikaa ja asioiden uudelleen rinnastuksilla voi muuttaa niiden totuttua järjestystä. Taidehistoriallinen aikaperspektiivi on se perspektiivi, josta minä useimmin lähestyn ensimmäiseksi aihettani.

Uusimman teokseni aikaperspektiivi on 2005 vuotta vanha.

Näin mahtavassa aikaperspektiivissä asioiden väliin jää paljon tilaa ja tulkintaa. Kaikki mittaavat oman aikansa eri tavoin ja hahmottavat tilansa ajassa eri lailla ja käyttävät ajassa muotoutuvaa tilaansa eri tavoin.

Ajanlaskun mittari.