KYNTÄJÄ JA TAIKURI

Kuparipelto, blogini nimi, kuvaa työtäni. Minä kynnän kuparia, teen sinne uria ja kaivantoja, joista syntyy kuva. Aiheet ovat itäneet minussa ja minä kylvän ideoista syntyneet siemenet kuparin uriin. Teokseni syntyvät kuparille syövyttämällä sitä hapolla tai kaivertamalla sille piikillä.

Copperfield, blogini nimi, kuvaa työtäni. Työstän teokset kuparilaatalle peilikuvana ja aivoni ovat tekoprosessin aikana nurinperin ja kun vedos syntyy, on se kuin taikatemppu. Kuva on heijastus ja tuntuu maagiselta nähdä ajatuksena ollut todellisuus muuntuneena käsinkosketeltavaksi todellisuudeksi, vedokseksi.

Viime päivät minä olen kyntänyt suurin piirtein yötä päivää. Olen myös ommellut vedoksia yhteen kultalangalla, kuronut aikaa kasaan ja liittänyt palasia yhteen. Sara ja Anu ovat olleet prosessissa mukana ja ”Kuukausikalenteri” on kohta valmis. Teoksen esillepano on hieman erikoinen ja sen rungon rakentaa Aulis, keksijä ja ongelmanratkaisija. ”Vuorokausi” on aiheuttanut myös hieman viimehetken paniikkia ripustuksen suunnittelun osalta, mutta harjoittelukappale saatiin toimimaan tänään illalla 20.30, joten olen luottavainen.

RAAKA-AINEET

Taiteilija käyttää työskennellessään useita eri raaka-aineita. Olen ajatellut työstää niistä jonkinlaista listaa, joka ei varmaankaan valmistu ikinä, mutta tässä on nyt joitain.

Lyijy(kynä), kupari(laatta), alumiini(levy), hiili(piirros), puuvillalumppu(paperi), pellava(kangas/paperi), rauta(kloridi), typpi(happo), öljy(väri), siankarva(sivellin), sitruuna(happo), viini(etikka) ja vesi.

Edellä olevat aineet ovat osittain ”luonnosta” löytyviä, mutta taiteensovelluksetkin menevät eteenpäin ja nykyisin raaka-aineita ovat akryyli(värit), polymeeri(laatat) ja mm. synteettiset pigmentit maa-ainesten sijaan.

Ensin mainittujen aineryhmien kohdalla luonnonketjussa taiteilija on kuin alkutuottaja, niin kuin maanviljelijä. Luonnossa olevista raaka-aineista jalostetaan jokin tuote, niin kuin kyntämällä kuparista kuva. Jälkimmäisten aineiden kautta taiteilijasta tulee osa teollista yhteiskuntaa, jatkojalostaja, jossa kuva työstetään teollisuuden tuottamasta materiaalista. Onko sillä, miten ja mille materiaalille teos tehdään, mitään muuta eroa kuin tunnejälki taiteilijan mielessä, sillä kaikki käytetyt materiaalit ovat kuitenkin taiteilijalle vain ilmaisun välineitä, ovat ne sitten kierrätettyä tai luonnosta hankittua tai kaupasta ostettua. Sitä tunnejälkeä on vain aina ajoittain vaikea hangata pois, kun ottaa uuden välineen tai tekniikan käyttöön ja vielä etsii sen rajoja omassa ilmaisussa ja on epävarma tuloksesta. Tuttuus ja varmuus materiaalin tulee vasta ajan kanssa ja se aina yllättää kuinka kauan se vie. Aika on kaikessa tekemisessä läsnä. Ajantaju on yksi työskentelyn elementti. Aika on ystävä ja vihollinen.

LOPPUTULOS

Teosteni nimet ovat joskus hätkähdyttävästi muokkaamassa tilanteita ja aiheuttamassa niihin särmää.

Pari viikkoa sitten näyttäessäni pojille ”Vuorokausi” teosta, sanoin heille, että jään vielä joksikin aikaa työhuoneelle, sillä minulla on vielä tekemättä yksi päivä ja kolme yötä.

Viime syksynä, kun Kanneltalossa ollut näyttelyni Eilen – tänään - huomenna, päättyi ja keskustelin henkilökunnan kanssa näyttelystä ja kävimme läpi varattuja teoksia:

- Viattomuus meni.

Meni jokin aikaa kun ymmärsin miltä se muista kuulosti.

Viattomuus, 2002, akvatinta (kuparille), polymeerigravyyri. 48x80 cm.

Yö on jo pimeä ja minä jään miettimään taiteilijan viattomuutta, kaipausta viattomuuteen.
Ei minussa ole missään tapauksessa kuitenkaan voimaa hallita da Vinci unikoodia. 15 min unta ja pari tuntia raivokkaasti töitä ja aktiivista aivojen käyttöä ja taas 15 min unta. Minä menen nukkumaan ja herään aamulla. Unikin on taiteen raaka-ainetta. Piste.

Voi Luoja, että piti nauraa Päivin generaattorilinkeille.
Minun nimestäni Aku Ankan nimigeneraattorissa tuli toisella yrittämällä:

K. I. R. S. I.
K.eikarimaisen I.äitön ja R.eilusti S.iisti I.konimaalari.

Tämä sana iätön sopii mahtavasti näyttelyni aikateemaan, varsinkin, kun tänään on Suomen vanhimman 111-vuotiaan Töysäläisen Hilda Häkkisen syntymäpäivä. 2005-111= 1894

Näyttelyyn tuleva teokseni Vuosisata ulottuu vain sadan vuoden taakse, vuoteen 1905, mutta Hildan syntymävuosi on aivan eri vuosisadalla kuin nykyinen ja sitä edellinenkin vuosisata, tuhatkahdeksansataa luvulla. Eli Hilda on syntynyt jo paljon ennen minun käyttämääni ajanlaskuoppia. Hilda on syntynyt tsaarin aikaan ja hänen lapsensakin on jo 71-vuotias. Hildaa pidetään lehtijutun tietojen mukaan iloisena ja huumorintajuisena, joten voi huvikseen uskoa, että nauru pidentää ikää.

Edellisellä viikolla lehdessä (KSML) oli, että kenustuoli on paljon parempi lihaskunnon ylläpitäjä kuin punttisalin laitteet. Vanha kansa ei ole ollut väärässä antaessaan 50-vuotislahjaksi keinutuolin syntymäpäiväsankarille. Nykyisin viiskymppisen lahja on usein aktiiviloma tai kuntopyörä. Keinutuoli kotona vie kyllä pienemmän tilan kuin puttisalilaitteet ja se on paljon esteettisemmän näköinenkin (taiteilijan kodissa), oikea muotoiltu tuote.

Maailmassa on paljon erilaisia aikakäsitteitä. Matkustavat joutuvat tottumaan esimerkiksi aikaeroon, jossa voidaan saada lisää aikaa ja taas toisaalta menettää sitä. Sitten joudutaan tottumaan aikaeroon ja myös toipumaan siitä. Hilda on omassa elämässään hyvin kaukana lähtöpisteestään, millaista aikaeroa hän tuntee kun takana on vuosisatojen harppaukset elämässä. Oikeastaan sitä on mahdotonta kuvitella.

Tiistaisessa Hesarissa oli tiedesivulla artikkeli Aika hukassa, jossa kerrotaan esimerkiksi kellon lyhyt historia. Artikkeli jäi minulta työhuoneelle, joten työstän sitä ---- tähän kohtaan myöhemmin----.

Olen tänään ollut lähes koko päivän Linko koulutuksen luennoilla opiskelemassa markkinointia ja voin vakuuttaa, että se on yhtä mielenkiintoista kuin luovan talouden hallinta. Asiat täytyy vain sijoittaa omaan päähän, ajan kanssa.

Yksi näyttelyyni liittyvä mielenkiintoinen yhteistyöproduktio saatin tänään kasvamaan idusta jo versoksi ja koska nyt on jo melkein kevät niin se varmaan kasvaa vielä ja antaa varmaan paljon energiaa. Sellaista mitä keväällä aina on.

Aika on kadonnut käsittämättömästi jonnekin ajattomaan paikkaan, jonne en enää pääse takaisin. Kelaaminen ei enää auta, sillä työt on tehty lähes valmiiksi, enkä voi enää muuttaa niitä, aika ei enää antaisi myöten. Näen ne täällä työhuoneella toisistaan irrallisina osina, mutta toisiaan täydentävän kokonaisuuden ja keskenään keskustelevan todellisuuden ne muodostavat vasta näyttelytilassa maaliskuussa. Ei voi kuin odottaa, että aika kuluu.

Yksi aikakapseli valmistui tiistaina, toissapäivänä, kun sain valmiiksi
” Syntymäpäiväkalenterin” ja kaiken kukkuraksi harmaan ja savisen ”Kevään” (tämä ei ole kuitenkaan virallinen sääennuste), mutta on siellä jotain itämässä.

Minun on jo kuitenkin useamman päivän ajatukset olleet Luovassa taloudessa, johtuen ehkä siitä, että nyt alkaa jo tulla laskuja tulevasta näyttelystä. Materiaali- ja työkustannuksia on jo ollut jonkin aikaa, viime vuoden puolella pääsääntöisesti. Nyt tulevat kutsukorttipainatus- ja valokuvauskulut ajankohtaiseksi, samoin näyttelytilavuokra sekä julistepainatuskulut. Vielä tulee päälle kutsujen postituskulut ja lehdistötiedote sekä avajaistarjoilu. Bensaa kuluu vähän, kun galleria on asuinpaikkakunnalla, mutta toisaalta taas ripustusurakka on niin suuritöinen, että tarvitsen aputyövoimaa pariksi päiväksi kantamaan, naulaamaan ja keikkumaan tikkailla.

Kodin puolella Luova talous näkyy jääkaapissa, niin, että siellä on paljon ruokaa, josta ei ole enää kuin kompostiin. Taiteilijan luomistyö näkyy kiireen seurauksena huonossa taloudenhoidossa. Ei kukaan ole nälkää nähnyt, ruokatalous on vain ollut hieman yksipuolinen. Monet, todella monet, ystävistäni ovat käyneet Talouskoulun ja osaavat hoitaa talouttaan paremmin kuin minä. Ei niin luovasti.

Työpuolella Luova talous näkyy myös iltaharrastuksena, johon kuluu kadonneiden kuittien metsästystä ja tilitysraporttien tarkistusta ja kirjaamista kirjanpitoon. Tämä on mieheni pääasiallinen harrastus näin alkuvuonna, kun kirjanpitäjä odottaa materiaalia voidakseen tehdä tilinpäätöksen ajoissa, jotta tilintarkastus valmistuisi ajoissa, ennen veroilmoituksen jättöaikaa. Tämä on osa Luovan talouden ketjureaktiota, joka pitää kaikki kiireisenä, eikä aikaa juuri muuhun jää. Tulisi välttää mahdollisimman pitkälle ajoittamasta valtion veronkantoa ja taidenäyttelyä samaan aikakapseliin, mutta kokemus on osoittanut, että sitä on lähes mahdotonta välttää.
Jotkut luovat henkilöt ovat keksineet hyvinkin luovia tapoja säilyttää kuitteja, esimerkiksi kenkälaatikko tai hienoin paikka mistä olen kuullut, on linnunpönttö. Reijitys ja mappaus on tylsää.

Mielestäni Luova talous on paljon monipuolisempi kuin olin osannut odottaa. Viimeisten viikkojen aikana se on ollut toistuvasti näkyvästi esillä tiedotusvälineissä.

Yksi Luovan talouden seikka, joka koskee minua nyt rankimmin, on se, että kullan hinta on romahtanut. En tainnut säästää ystävänpäivän Hesaria, jossa oli uutinen, että olisi halvempaa ostaa ystävälle lahjaksi kultaharkko kuin viedä hänet yöksi Hotelli Kämppiin. Oikeasti minulla on nyt ongelma, sillä olen tehnyt hyvässä uskossa teoksen, jonka olen kullannut (lyöntikullalla tosin, mutta teoksen sisältö on myös kultaa) ja nyt sen hinta on mahdollisesti romahtanut tai siis en ole vielä edes uskaltanut hinnoitella sitä. Eli, kuitenkin teoriassa minun olisi ollut halvempaa ostaa aitoa kultaa, kuin viettää aitoa taiteilijaelämää kuuluisassa taiteilijaravintolassa Kämpissä á la Gallen-Kallela, Sibelius ja Leino.

Toinen iso Luovan talouden uutinen oli perjantaina, kun taiteilijapariskunta Jeanne-Claude ja Christo julkaisivat New Yorkin Keskuspuistossa Vapaus-nimisen teoksen. He olivat odottaneet lupaa teoksen pystyttämiselle 26 vuotta. Mahdottoman pitkä aika pitää ideaa sisällään tai toivoa yllä. Yli neljännes vuosisata, huh. Eli heillä oli ollut jo tavoite tehdä teos ennen kuin minä olin edes taidekoulussa ja kun ajattelee aikaa taaksepäin omalta kohdaltaan, tajuaa miten paljon neljännesvuosisataan mahtuu.

Tärkeintä tässä uutisessa Luovan talouden kannalta on kuitenkin teoksen kustannusrakenne. Keskuspuiston teoksen nimi on Vapaus ja tästä toteuttamisen ja esittämisen vapaudesta, niin kutsutusta ”taiteilijan vapaudesta”, taiteilijat maksoivat 21 miljoonaa dollaria omasta pussista. Suunnaton summa sisältää kaikki teoksen tekemiseen ja esittämiseen liittyvät kulut. Taiteilijoiden käsityksen mukaan omien ajatusten toteuttamisen hinta, tässä tapauksessa 21 miljoonaa dollaria, on edellytys sille, ettei kukaan rahoittaja tai muu ei saa mahdollisuutta puuttua sisältöön.

Teoksen arvioidaan tuovan 16 päivän aikana matkailu ja muita turismiin kytköksissä olevia tuloja 200 miljoonaa dollaria New Yorkille. Ja nyt kun kuulin, että New York on myös taiteilijapariskunnan kotikaupunki, niin näin veroilmoitusten jättöaikoihin, voi jäädä miettimään paljonko tällainen luova pariskunta tuottaa verotuloina Isolle Omenalle.
Matkailijallehan sitä vastoin olisi tiedossa jättipotti New Yorkissa, kaksi Vapautta yhden hinnalla 16 päivän aikana, sen jälkeen tarjous on ohi ja toinen Vapaus katoaa.

Luovan pariskunnan mielestä ”taiteilijan vapaudessa” (Luovassa taloudessa) on oleellista se, että maksamalla kaiken itse ja tekemällä vain sellaista, joka ei ole pysyvää ja jota kukaan voi omistaa, vapaus säilyy.

Kolmas Luovaan talouteen liittyvä juttu löytyy Hesarin Kuukausiliitteestä, jossa on ajatustenvaihtoartikkeli näyttelijä, taidemaalari Chris af Enehjälmiltä ja hänen 17-vuoiaalta näyttelijä, lukiolainen, pojaltaan Anders af Enehjelmiltä.

Anders on huolissaan taiteilijaperheen toimeentulosta, eli kyseessä on näin ollen aito Luova talous. Taiteilijan lapsi on sitä mieltä, että äiti ei osaa hinnoitella teoksiaan ja myy niitä liian halvalla. Luovien talouksien toimeentulo olisi ehkä parempi, jos taiteilija osaisi hinnoittelun jalon taidon. Mutta miten se tehdään, kun toinen esimerkki on sellainen, että teoksella ei ole myyntihintaa lainkaan ja taiteilija(pariskunta) maksaa kaikki viulut itse ja toinen esimerkki on sellainen, että teoksella on myyntihinta ja jossa taiteilija maksaa kaikki viulut itse. Toinen (toiset) tulevat toimeen hyvin ja toiset (toinen) taas välttämättä eivät.

Taiteilijoiden teoshinnoittelusta ja niiden perusteista ollaan tekemässä tutkimusta ja se voi valaista tulevaisuudessa yhden lohkon Luovasta taloudesta.

Sitten kun taiteilija on kuollut, Luova talous alkaa kukoistaa, teoksia ”noteerataan” huutokaupoissa, Luovan talouden pörssissä. Teosten hinnoittelu vapautuu markkinavoimille, kun taiteilija on mullan alla. Elävien taiteilijoiden Luovat taloussivut ovat kulttuurisivut. Siellä joko noteerataan tai ei.

Luovan talouden seurannaisvaikutuksista suurin on se, että useimmilla taiteilijoilla on vakavia varastointi ongelmia. Teoksia joutuu säilyttämään pitkiäkin aikoja työtiloissa näyttelyiden välissä tai sen vuoksi etteivät ne käy kaupaksi.
Jos taiteilija päättää hankkiutua ylimääräisestä tuotannostaan eroon muutoin kuin myymällä ne alennettuun polkuhintaan (joka ei kata edes tuotantokustannuksia) onko se ekologisesti, kansantaloudellisesti, kulttuurihistoriallisesti, taidehistoriallisesti vai yksityistaloudellisesti epäjärkevää. Siis kuskata oma tuotanto kaatopaikalle.

Aikaa ei voi kelata taaksepäin.

Isoisäni ylpeili pienillä puhelinlaskuillaan, mutta pois lähtiessämme hän kuiskasi, että soitathan sitten. Vanhan kansan säästäväisyys ulottui myös yhteydenpitoon, mutta sitä ei osattu tai rohjettu ajatella kuinka paljon säästäväisyys maksoi ystävyydelle tai sukulaissuhteiden lämpimänä pitämiselle.

Nyt neljännessä sukupolvessa sama säästäväisyys on kuvioissa edelleen mukana, mutta se ei estä ollenkaan lasteni mahdollisuuksia pitää yhteyttä ystäviinsä. Kun nuorimmainen tulee koulusta, lähettää hän yhden tuhannesta ilmaisesta tekstiviestistään koulukavereilleen ja toisen ystävälleen ja kutsuu heidät keskustelemaan kanssaan Meseen nettiin. Keskustelu jatkuu vilkkaana koko iltapäivän ja ruokailun ja harrastusten ajaksi laitetaan poissaoloilmoitus. Kaikki yhteydenpito on lähes ilmaista, vain netin kuukausimaksun verran, eli sama peli jatkuu sukupolvesta toiseen. Vanhimmainen sai lukemattomia ystävänpäivänviestejä ja puhui handsfree:hin aina kun poikkesin töistä kotona. Ihanaa, kun nuorilla on ystäviä. Ja ihanaa, kun kaikki on niin edullista.

Minun ystäväni poikkesi meille keskustelemaan livenä ja juomaan teetä ja syömään Euroshopperin itse paistettuja pullia. Sekin oli edullista ja mukavaa.

Tilastokeskus tietää taas kuitenkin kaiken paremmin, mutta oikeastaan minä huomasin sen itse vähän aikaisemmin kuin Tilastokeskus, mutta mitä siitä, onhan se hienoa saada virallinen todistus asiasta. Yhteyttä pidetään lähinnä sähköisten viestimien avulla ja aikuisilla on hädin tuskin tunti vuorokaudessa aikaa sosiaaliseen kanssakäymiseen. Nuorilla on sitä vastoin kaikkea rutkasti enemmän. Kuten esimerkiksi aikaa.

Tämä nettipäiväkirjan aloittaminen on ollut monella tapaa (taiteilija)elämää jäsentävä, siitä on tullut ajattelun työväline, opiskelun reflektoinnin väline. En kuitenkaan ajatellut sen astuvan kovinkaan selvästi yksityiselämän kuvioihin, mutta jotta sopisin täydellisesti geneettiseen sukupolvien väliseen ketjuun, voisin alkaa rakentamaan ystävyyssuhteitani tämän blogin kautta. Kaikki ystäväni voisivat seurata reality taiteilijaelämää netin kautta silloin kun heillä olisi siihen aikaa ja kiinnostusta ja minulta itseltäni taas säästyisi rutkasti aikaa, kun en soittelisi joka puolelle. Ylimääräisen ajan voisin sijoittaa taas…. niin mihin. Mutta edullisemmaksi se kuitenkin tulisi pidemmän päälle, miksi neljä sukupolvea muutoin käyttäytyisi samalla tavalla. Koko vuosisata on näin säästetty ja säästetty, eihän se voi olla turhaa säästämistä.

Mitä siinä on oikeasti säästetty, aikaa vai rahaa. Vai ovatko ne sama asia. Olenko minä se heikoin lenkki.

Tänään minun piti ajatella aivan muita asioita, mutta aamiaispöydässä taidepolitiikka tuli Hesarin sivulta silmille ja ihan muualta kuin kulttuurisivuilta ja näin ollen siitä tuli osa minunkin sunnuntaipäivää.

Ensiksi sivulla A3 (Kotimaa) kolumnissa Marjut Lindberg Maan pinnalta saan vihdoin tietää mihin porukkaan kuulun. Kuulun taiteilijana samaan porukkaan poliitikkojen, missien ja maallemuuttajien kanssa ja kolumnin mukaan meitä kaikkia yhdistävä tekijä on se, että meidän on soveliasta julkisesti iloita työstämme.

Totta kai työstä voi iloita julkisesti, sitten kun sen/ne on saanut valmiiksi, se todella kuuluu vähän niin kuin taiteilijan rooliin, vai! Mutta, mitä se vaatii taiteilijalta, että hän on saattanut teoksensa valmiiksi? Muutaman hikipisaran ja unelmointia vai raakaa fyysistä työtä ja vahvaa itsekuria?

Samankaltaisuuden missien kanssa jotenkin ymmärrän, sillä onhan meille yhteistä tietty estetiikantaju ja kauneusarvot ja niiden säilyvyys. Taiteilijankin täytyy aina miettiä persoonallisuutta ja sitä, että teos/aikaansaannos säilyy, vaikkei nyt ikuisesti, mutta kuitenkin yli oman elinkaaren.
Myös ph-arvojen tarkkailun meille varmaan yhteistä, sillä taiteilijan täytyy olla varma, että vedospaperin ph on neutraali ja sama taitaa olla voiteissa ja meikeissä tärkeä asia.

Maallemuuttajien kanssa taiteilijoilla (joissa itse asiassa taitaa olla paljonkin maallemuuttajia) on varmaan yhteistä unelmat ja niiden tavoitteellinen toteuttaminen. Mutta itse asiassa se sama ominaisuus ja tavoite taitaa olla myös poliitikoilla. Niin unelmat... jos on saanut toteutettua unelman, niin siitä on lupa julkisesti iloita vain meillä, näihin tiettyihin ammattiryhmiin kuuluvilla. Huh. Mutta onko se ilo jotenkin merkityksellisempää, jos se on julkista, sillä voihan yksityisesti koettu ja iloittu asia tai kokemus olla yhtä arvokas.

Toinen puoli kolikossa on kolumnin mukaan se, että uskottavuutemme vuoksi meidän kannattaisi olla masentuneita ainakin pari viikkoa vuodessa ja ajoittaa se teoksen julkaisemisen yhteyteen.

Käsikirja esiin, kannattaisiko se masennus ajoittaa ennen vai jälkeen teoksen/näyttelyn julkaisemisen. Jos sen ajoittaa ennen, saattaa olla vaarana, ettei teos/näyttely valmistu ajoissa ja siitähän sitten seuraa vähän vakavampia juttuja, kuten taloudellisia seuraamuksia. Toisaalta taas, jos näyttely ei mene ollenkaan hyvin, (eli on iloinnut julkisesti liian aikaisin) niin siitä voi olla automaattisesti seurauksena masennus, jos ei ole saanut äidinmaidossa hyvää itsetuntoa, ja sellaisillakin se varmaan naarmuuntuu joskus.

Toinen merkittävä taidepoliittinen kannanotto oli Hesarissa sivulla D5, jossa lainataan Galleristi Ilona Anhavaa Yliopisto 2/2005. " Meillä poliitikotkin ainakin väittävät lukevansa, mutta todella harvat heistä ovat kiinnostuneista kuvataiteesta. Ja jos suomalaisessa elokuvassa halutaan kuvata äärimmäisen pinnallista tekomaailmaa, niin silloin mennään galleriaan.---- Ennen oli Suomessakin sivistyneitä liikemiehiä, jotka sekä nauttivat kuvataiteesta, että katsoivat velvollisuudekseen tukea sitä."

Tähänhän ei ole paljoa sanomista, paitsi, että ennen oli ennen ja nyt on nyt. Missä liikemiehet on koulutettu? Varmaankin heidät on koulutettu pääsääntöisesti siinä samassa peruskoulussa kuin taiteilijat. Miten maa makaa nyt, ketkä ymmärtävät miksi taiteilijoita on olemassa ja ketkä eivät?

Osa taiteilijoista on tekemässä yhteisiä unelmia tai epäkohtia näkyväksi niin kuin poliitikotkin tekevät, kuka milläkin tavalla. Osa kutoo historian kudelmaa uudeksi kokonaisuudeksi ja osa keskustelee kansainvälisillä areenoilla teostensa kautta, vähän niin kuin poliitikotkin tekevät. Osa keskustelee teoksissaan itsensä kanssa löytääkseen minuutensa ja sitä kautta meidän yhteisen minuutemme. Ja paljon muuta.

Miksi poliitikkojen olisi löydettävä taide, kun he itse omalla areenallaan käyvät samoja asioita läpi omalla tavallaan? Miksi liikemiesten olisi löydettävä taide? Taiteilijan ja galleristin kannalta sen vuoksi, että se on kaiken muun lisäksi meidän elinkeino ja taidetta ymmärtävät poliitikot edesauttavat sellaisten rakenteiden syntyä, että taiteilija voi harjoittaa elinkeinoaan. Niin, liikemiehet, he ovat mahdollisesti niin kaukana ajattelutavoiltaan, arvomaailmaltaan tai ajankäyttötavoiltaan, että taide ei mahdu sinne.

Se oikea taidepoliittinen juttu oli myös sivulla D5 ja koskee tekijänoikeuksia ja niitä koskevan lain valmistelua. Tekijänoikeudet ovat myös meidän taiteilijoiden arkipäivää, mutta niistä ei ole oikein päässyt julkisesti iloitsemaan.

Kolme viimeistä päivää ovat olleet hyvin vuorovaikutteisia. Minä olen ottanut yhteyttä ja minuun on otettu yhteyttä. On ollut aktiivista ja passiivista tiedottamista. On ollut osallistuvaa tapaamista ja rakentavaa kritiikkiä. Kaikkea olen tehnyt itse tai ollut tekemisen kohteena. Joitain asioita on saatettu päätökseen ja jotkut ovat vasta alullaan. Kaikesta syntyy liikettä ja minä olen siinä liikkeessä mukana.

Tiedottamista:

1. Sain ystävänpäivän kortin, oikeasti, Ilmariselta, jossa muistutetaan viimeisestä TEL-vuosi-ilmoituksen palautuspäivästä.
2. Sain Suomen Taidegraafikoilta jäsenkirjeen, jota en ole vielä ehtinyt lukea.
3. Jyväskylän Taiteilijaseuran tässä kuussa päättyvän Raamit EU-hankeen loppuraportti tuli ja kerkesin suremaan sen päättymistä.
4. Taiteilijaseuran kautta tuli sähköpostitse kutsu Jyväskylän seudun kulttuuritoimijoiden verkostotapaamiseen.

Yhteydenottoja:

1. Koivulinnasta soitettiin ja tiedusteltiin, jos minun olisi mahdollista osallistua kesän näyttelyyn, mutta koska minulla on jo sovittuna kesän näyttelyt, sovimme vuodesta 2006 alustavasti.
   
2. Lasten ja nuorten kulttuurikeskuksen Kulttuuriaitan kautta tilattiin taidekasvatusnäyttely Haukkalan koululle ja sovin jo alustavasti Jennin kanssa ripustuksesta, jos minulla on liian kiire näyttelyn kanssa. Jenni on OKL:n kautta ollut jo tekemässä opetusharjoitteluosuutta taidekasvatuksesta Raamit hankkeessa ja oli jo ennen joulua mukanani ripustamassa näyttelyä Norssiin.
3. Otin yhteyttä Luova Foorumi hankkeen Raijaan ja keskustelimme tiistaisesta seminaarista, jonne en kerinnyt. Keskustelimme myös muista hankkeeseen liittyvistä asioista ja pääsin ajan tasalle esimerkiksi viranomaisten kanssa käytävistä keskusteluista, sillä jäätyäni ohjausryhmästä pois vuoden vaihteessa, en ole kerinnyt seuraamaan tilannetta.

Rakentavaa kritiikkiä:

1. Keskustelin ammattioppilaitoksen opo:n kanssa näyttöarviointitilaisuudesta ja omasta osuudestani tilaisuudessa. Sain tarvitsemani tiedon ja tilaisuudesta antamani kritiikki otettiin vastaan rakentavasti.
2. Keskustelin Linko-koulutuksen ohjaajien roolista Jarin kanssa ja annoin palautetta. Yritän kaiken aikaa selvittää itselleni omia odotuksistani koulutuksen suhteen. Ongelmana on vain, että kaikki on niin uutta, että huomaa ottavansa kaiken tyytyväisenä vastaan ja oma käsitys tarpeista muodostuu vasta vähitellen. Mutta oma prosessi tarvitsee näköjään rutkasti vuorovaikutusta onnistuakseen.

Vuorovaikutteinen tapaaminen:

1. Linko-koulutuksen kautta oli tälle päivälle järjestetty meille opiskelijoille yrityskummi tapaaminen Jyvässeudun kehittämisyhtiön ja yrittäjien kautta. Tapasimme mm. kolme kokenutta kummia ja Jykesin kansainvälistymispalveluiden toimialajohtajan. Voi olla, että taiteilijallakin on sinne asiaa lähitulevaisuudessa.

Alkuviikko olikin hiljainen, mutta loppuviikko oli hyvin täynnä muuta kuin taiteen tekemistä.

Mutta niin taiteilijan elämä on.

Huomaan olisin paljon tuotteliaampi, jos en olisi näin osallistuva, sillä vuorovaikutteisuus estää selvästi itse taiteen tekemistä. Vuorovaikutteisuudesta taiteilija ei saa mitään korvausta eikä siitä syntyvää tulosta voi oikein mitenkään mitata.

Mutta se vain tuntuu jossakin ja jos se puuttuisi, sekin varmaan tuntuisi jossakin. Enpä tiedä. Vuorovaikutteisuudesta syntyy kuitenkin itselle tunne, että kuuluu jonnekin. Ehkä sitten tänne.

Kun perheessä on aktiivista ja toimeliasta jälkikasvua niin äitikin "säilyy" modernina (mieleltänsä).

Kun perheessä äidillä ja jälkikasvulla on sama harrastus, niin äidin oma nettiaika on kortilla ja äiti joutuu iltavuoroon. Äiti patistaa jälkikasvua siivoamaan huoneensa ja toimeliaisuutensa jäljet ja jälkikasvu patistaa äitiä siivoamaan tietokoneensa ja viemään asiakirjansa oikeisiin kansioihin. Tasapeli.

Kun lapsi oppii jotain koulussa, niin äidin on mahdollisuus oppia sama kotona ja soveltaa tietoa työssä. Esimerkiksi 3.2 en osannut laskea minkä kokoinen on A 0, mutta kun muistin poikani opit matematiikan tunnilta, jossa matematiikkaa opiskeltiin unkarilaisella menetelmällä, osasin ratkaista tehtävän itsenäisesti. Unkarilainen matematiikka perustuu laskutehtävien hahmottamiseen visuaalisesti. Laitoin 8 kpl A3 kokoisia arkkeja eteisen lattialle ja sain nopeasti laskettua, että pinta-ala onkin vain 1:4 meidän eteisen lattiasta eikä suinkaan olohuoneen kokoinen. Numeroina tehtävä näytti mahdottomalta.

Kun olin Savonlinnan taidelukiossa, oli meidän lyhyen matematiikan ryhmässä vaikeaa sekä opettajalla että oppilailla. On tosiasia, että luovissa ihmisissä eli taiteilijoissa on sekä matemaattisesti lahjakkaita että epälahjakkaita (ei lahjattomia). Itse muistan vain yhden matematiikan tunnin ja silloin joku meistä ihmetteli, että mihin tälläistä laskua tarvitaan (on varmaan hyvin yleinen kysymys nykyäänkin koulussa) ja opettaja vastasi, että jos joudutte joskus kaivamaan ojaa, niin osaatte laskea niin, että siitä tulee suora.

Jos opettaja olisi tuolloin tutustunut ja ymmärtänyt luovien ihmisten ajattelutapaa ja ratkaisumalleja, olisi hän varmaan antanut jokin meille läheisemmältä tuntuvan esimerkin. Nuoresta taideopiskelijasta agraari maanviljelyskulttuuri tuntui hyvin kaukaiselta eikä ympäristötaidetta käsitteenä vielä tunnettu. Oikeanlainen esimerkki olisi voinut motivoida ja tänään osaisin paremmin matematiikkaa, jota taiteilija tarvitsee yllättävän paljon ammatissaan, mutta se on vain jos, sillä voihan olla ettei minulla ole matemaattisia lahjoja edes piilevänä, eikä minkäänlainen oppi olisi niitä kaivanut sieltä ojasta.

Minulla on vielä noin viisi vuotta mahdollista pysyä ”modernina” äitinä ja sitten jälkikasvu jättää pesänsä ja sen seurauksena minä alan tippua nykytietoyhteiskunnan rattaista, kun en saa päivittäin päivitystä siitä missä mennään.

Olen valmistunut taiteilijaksi 21 vuotta sitten ja olen jo jonkin aikaa miettinyt eri vaihtoehtoja ammattitaitoni päivitykseen. Olen kaikenaikaa hankkinut uusia teknisiä taitoja, mutta muutoin tuntuu, että ristiriidat luovanammatin harjoittamisessa ovat aina vain enemmän ja enemmän läsnä. Suomalainen taiteilija maksaa laskunsa nettipankissa niin kuin muutkin kansalaiset, mutta mitä muuta minun tulisi osata ja mitä muuta minun olisi oman etuni vuoksi hyvä osata?

En ole koskaan tullut kaivaneeksi ojaa, mutta nyt olen pölyttämässä aivojani Jyväskylän ammattikorkeakoulun Linko koulutuksessa ja miettimässä samalla, mitä nämä kaikki ulkoapäin tulevat, taiteilijaan kohdistuvat, ristiriidat tarkoittavat ja miten ne vaikuttavat minun taiteilijana olemiseen. Minun täytyy ensin ymmärtää mistä ne ristiriidat syntyvät ja sen jälkeen etsiä niihin ratkaisua. Olen oppimassa miten yleensä asioista ajatellaan ja miten yleensä asioita hoidetaan ja sen jälkeen voin arvioida itse haluanko kaivaa suoraa ja vänkyrää ojaa.

Ainakin minä elän eri aikaa kuin 21 vuotta sitten, sen voivat todistaa myös ihanat murkkulapseni. Olen joskus, jopa heidän mielestään, liian moderni ja liian utelias.

21= Ventti

Tänään Päivi päivitti Taiteilijaseuran ja minun omille nettisivuille tulevan näyttelyni SANATAIDETTA JA AIKAKÄSITYKSIÄ.

Aika on ollut läsnä tekemisissäni aina. Olen tutkinut suhdettani aikaan eri tavoin ja päätynyt useimmiten katsomaan taaksepäin, historiaan. Taiteilijanroolissa aikakäsitykseni on ongelmallinen, sillä elän tavallaan useassa eri aikakapselissa samaan aikaan, eikä rinnakkaisten aikakäsitysten läpivieminen helpota yksityiselämän puoltakaan.

Näyttelyn valmistumisen lyhyt historia:
Valmistan näyttelyäni Galleria Beckeriin ja edellisestä näyttelystäni täällä Jyväskylässä on jo aikaa kohta viisi vuotta. Olen anonut näyttelyajan kuitenkin jo puolitoista vuotta sitten ja sen piti alunperin olla jo lokakuussa 2004, mutta perheen sisäisten aikajärjestelyiden vuoksi päädyin anoman näyttelyn ajansiirtoa keväälle 2005.

Aloitin teosten suunnittelun syksyllä 2003 ja ajattelin myös esittää, osittain samaan teemaan perustuvia ja osittain samoja teoksia, vuosi sitten anotussa näyttelyssä Galleria G:ssä, syksyllä 2006.

Tiedustelin mahdollisuutta tehdä erään teoksen osalta yhteistyötä Keski-Suomen Käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen paperiartesaanikoulutuksen kanssa vuoden 2003 lopulla ja lähetin viitteellisen suunnitelman 3.3.2004 sähköpostitse vastaavalle opettajalle. Näyttelyaikataulun muututtua tilaisuus toteuttaa teos osittain oppilastilaustyönä mahdollistui ja muistaakseni 19.7.2003 teoksen prototyypistä ja alustavasta tilauksesta sovittiin Veeran ja Titan kanssa.

Tammikuun 2005 lopussa teos on valmis ja paperiartesaanien näyttöarviointitilaisuus ohi ja näyttely on edessä 19.3.2005 alkaen. Tilatun teoksen (tai teospohjan) kanssa rinnakkain on valmistunut ja on valmistumassa muitakin aika-aiheeseen liittyviä teoksia. Aloitin esimerkiksi lokakuussa 2004 tekemään teosta Kevät. Näyttää siltä, että elän aina väärässä aikakapselissa, vähän niin kuin vaatemalliston suunnittelijat elävät talvea kesällä ja kesää paukkupakkasilla.

Aika jättää jälkiä, aika kuluttaa.
Toissa päivänä radiossa nettietsivät esittelivät sivustoa, jonka nimi on www.myfootprint.com.
Sivustolla voi kuulemma käydä mittaamassa oman kulutuksensa, siis kuinka kuluttaa maapalloa, eli kuinka paljon jättää jalanjälkiä jälkeensä. Tämä väestömäärä tällä kulutuksella kuulemma tarvitsisi kolme samanlaista maapalloa, jotta se kestäisi kaiketi keskimääräisen 8 hehtaarin/ asukas kulutuksen. Voi olla, että tämä meni väärinkin, siis tuo hehtaari määrä.

Footprint.
Viime perjantaina Urheiluklinikalla jaloistani otettiin jalanjäljet. Astuin molemmilla jaloilla vuorotellen lämmitetylle pohjalliselle pehmeän ja lämpimän alustan päällä. Tein omat jalanjäljet ja saan noutaa ne paranneltuina muistaakseni 14.2. Niistä on tehty minulle sopivat.

Jätän joka päivä jälkeeni jalanjälkiä kulkiessani kodin ja työhuoneen väliä ja nyt tällaisena vuorotellen sohjoisena ja jäätyneenä aikana, niitä jää paljon ja ne ovat todella näkyviä, mutta vaarallisia.

Alapihalla on kallio, jonka muutettuamme harjasin puhtaaksi ja löysin hiekan ja sammaleen alta kalliosta useita erikokoisia jalanjälkiä ja joskus kesällä kun malttaa kokeilla, niin oma jalka sopii muutamaan niistä oikein hyvin. Siellä on myös pieniä jalanjälkiä.

Footprint.

Sana print on koko ammattini kuva. Englanniksi ammattinimikkeeni on printmaker eli jälkien tekijä, taidegraafikko. Vedos, a print, on se taideteos, joita prinmaker tekee. Vedostaja, joka tekee vedoksia, on printer.

Kuinka paljon minun jälkiäni mahtuu tänne?

Kutsumustyötä tekevän taiteilijan työpäivä:

Tänään oli taas Happoa ja Kultaa päivä eli tein samat työvaiheet, mutta eri laatoille tai kappaleille kuin viime viikolla, siis syövytin ja kultasin. Tein Syntymäpäiväkalenterin ja Kevään kakkoslaatoille kopiosyövytyksen valmisteluvaiheet ja ruiskutin niille heiman tukkoisella retussiruiskulla myrkyttömän akvatintarasterin.

Sain haastattelupyynnön tilaustyötä koskien, jonka sovimme vasta syksylle, jotta se myötäilee paremmin teoksen valmistumisaikatauluja.

Sovin Marjo-Riitan kanssa Beckerin lehdistötiedotteen aikataulusta alustavasti ja kävimme siihen liittyviä asioita läpi. Olin jo sunnuntaina lähettänyt hänelle kirjalliset teoskuvaukset ja tuntui mukavalta jutella prosessista jonkun kanssa, kun tuntuu vähän siltä kuin olisi jo teosten kanssa niskan päällä aikataulullisesti. Mutta kaikkeen täytyy edelleen varautua.... manaaja pois....positiivisuus tilalle.... nyt.

Soitin Tuijalle Becekeriin ja tiedustelin muusta juhlavuoteen liittyvästä tiedotuksesta ja unohdin pyytää Taiteilijaseura 60 v / Galleria ja Taidelainaamo 20 v logon kutsukorttia varten. Mutta taas vastaavasti Taidegraafikoilta Seppo vastasi soittopyyntöön ja sanoi Suomalainen taidegrafiikka 110 v logon lähtevän minulle huomenna mailina. Tiedotin hänelle myös Taiteilijaseuran blogiprojektista ja keskustelimme Taidegraafikoiden ensi vuonna olevasta juhlavuodesta. Tuija kertoi Lutakon suunnittelutilanteesta ja kolme vuotta sitten Aseman kanssa olleet tilanteet tuntuvat toistuvan jälleen.

Savartesta Sari oli soittanut lounastunnin aikana ja jättänyt Saralle tilauksen.

Kävimme Saran kanssa läpi hänen portfolionsa sisältöä ja ulkoasua Englannin taidekouluhakua varten. Keskustelimme hakuun liittyvistä oppisopimustodistuksista ja työtodistuksesta sekä sovimme hiihtoloma-ajan korvaavista työpäivistä.

Olen kaksi päivää harjoittanut Hannele Huovin ohjetta työsuojelusta, enkä ole avannut sähköpostia ja suojautunut tällä tavoin työltä ( anteeksi kaikille, jos siellä on jotain ehdottomasti tärkeää), mutta uhraan sille todennäköisesti huomenna jonkun tovin.


Työpöydälläni on suojapaperina vanhoja lehtiä ja usein huomaa, ettei ole ensimmäisellä lukemisella kiinnostunut kaikkesta ja niin kävi tänäänkin. Pöydällä on ollut jo viikon verran sama aukeama ja ihmettelinkin jo mistä ajatus kutsumusammatista taas kerran hiipi mieleen. Lehti on Hesari 18.11. 2004 ja siinä käsitellään Jyväskylässä olleita Pappisliiton päiviä, jossa on pohdittu papiston sukupolven vaihdosta ja kirkon uusia työtapoja.
Lause " Papit eivät enää laiminlyö perhettä kutsumuksen kustannuksella" on näköjään keikkunut päässäni kymmenen kärjessä listalla jo viikon verran.

Olen aina kokenut ristiriitaisena taiteiliuteen liitetyn kutsumuksen, sillä vaikka välillä haluaisin antaa tai laittaa kaiken tämän työhön liittyvän pois, en silti ole koskaan osannut ajatella itselleni muutakaan kohtaloa. En ole kokenut ammatinvalintaani kutsumuksena, sillä se on vain yksinkertaisesti ollut itsestään selvää. Se mitä olen joskus nuorena haaveillut, on kuitenkin hyvin erilaista kuin mitä nyt teen. Olen saanut kulkea suhteellisen suoria polkuja saadakseni ammattitaidon, jolla voin toteuttaa taiteilijiuttani. Kohtalo voisi olla hyvinkin toisenlainen, mutta siitä olen varma, että harjoittasin ammattia mitä tahansa, olisi se sellainen missä voisin tehdä samankaltaista pohdintaan tai käsillä tekemiseen liittyvää työtä.

Tänä päivänä tuntuu, että kaikki ammatit, johon liittyy voimakas mielikuva kutsumuksesta, ovat rankassa muutoksessa; pappi, opettaja, kasvattaja, hoitaja ja taitelija. Aivan kun meidän pitäisi aina uudestaan ja uudestaan lunastaa oikeutus tehdä työtämme niin kuin me itse katsomme parhaaksi. Ristiriidat syntyvät kun erilaiset työntekemiskulttuurit kohtaavat ja jossain päätöksetekoportaassa katsotaan, ettemme ole itse oman alamme parhaita asiantuntijoita.

Valehtelisin, jos sanoisin, etten tehnyt sunnuntaina mitään.

Pystyin päättämään Beckerin kutsukortin kuvan ja viimeistelemään keskeneräisiä teoksia rauhassa. Sain kirjoitettua pakolliset ja osin ikävät sähköpostit pois maanatain alta ja niin oli muodollisesti mukavampi aloittaa viikko. Oikeasti se toimikin hyvin. Sitten sain tehtyä ihan hyvää ruokaa, jota riitti täksikin päiväksi.

Ristiriita näyttelyiden alla töiden ja tavallisten arkirutiinien välillä on usein kestämätön. Silloin aina tulee pohtineeksi alanvaihtoa, ennekuin todella tajuaa, ettei osaa mitään muuta ja että tässäkin työssä sitä on vain harjoittelemassa pitkällä sopimuksella itsensä kanssa.

Yhdeksänkymmentä luvun puolivälissä koin ahaa-elämyksen Kuusakosken aidatulla ulkovarastoalueella. Tajusin, että jos haluaisin olla jossain töissä, niin se voisi olla mielellään täällä. Tänään tajusin, että motiivini työskentelylle olisi ehkä ollutkin päästä etsimään ja löytämään joitain ihania kierrätettyjä metallinosia. Ja todennäköisesti olisin viihtynyt siellä vain kesäaikaan, kun lumi ei olisi piilottanut alleen kaikkea ihanaa.

Syksyllä löysin toisen vaihtoehtoisen työpaikan itselleni, en vain tiedä millaisen koulutaustaustan tarvitsisin tullakseni päteväksi työhakijaksi. Tällaisena tuskin kelpaisin Tilastokeskukseen töihin.

Olikohan ne marraskuussa, Kulttuuripolitiikan tutkimuspäivät Jyväskylän yliopistossa, jossa näin Akun Tilastokeskuksesta selvittävän luennolla työprosessiaan kulttuurin alueellisista ja taloudellisista vaikutuksista. Prosessi ja siihen liittyvä arviointi ja vuorovaikutus "tutkittavien" kanssa teki minuun vaikutuksen. Tajusin, että Tilastokeskuksessa työskenteleminen on luovaa työtä. Pohdintaa ja näkökulmien etsintää ja niihin liittyvää valintaa. Näkökulman valinta ja rajaus voi olla riski ja lopputuloksena voi olla, ettei valittua tietä ei päässytkään kokonaisuuteen, joka olisi ymmärrettävissä tai edes tiivistettävissä sellaiseen muotoon, että siitä olisi iloa tai käyttöä kenellekään. Erehtymisen ja oppimisen tie.

Nyt huomaan, että Tilastokeskus on mukana suurin piirtein kaikilla elämäni osa-alueilla. Se tutkii vapaa-aikaani tai sen puutetta, sukupuoltani, perhettäni, ikääni ja nyt ammattiini ja kulttuuriin liittyviä asioita.

Meillä on jääkaapinovessa Hesarin artikkeli, jossa Tilastokeskus on tutkinut perheiden ajankäyttöä; Lasten kotityöt keventävät vanhempien taakkaa. Huomaan artikkelin mukaan tekeväni (tai jättäväni tekemättä) viisi ja puoli tuntia kotitöitä päivässä. Jos teen kahdeksan tunnin työpäivän ja nukun seitsemän, niin minulle jää tunti aikaa lukea lehdet (kaksi asiaa, josta en luovu, Keskisuomalainen aamupalalla ja Hesari lounaalla) ja puoli tuntia suihkussa, joka on minulle välttämättömyys ( joka oikeasti tulisi laskea työajaksi, sillä olen aktiivinen ajattelija suihkussa), niin milloin minä kerkiän tekemään ne kaikki muut ihanat asiat, jota maailma on pullollaan. Pärjäänkö ilman Tilastokeskuksen näkökulmaa ja selviänkö tästä kysymyksenasettelusta ihan itse? Lyhennänkö nukkumisaikaa, jätänkö kotityöt tekemättä vai lohkaisenko työajasta?

Tänään oli tavallinen päivä, sillä sain tehtyä työt ja niihin liittyvät asiat siinä järjestyksessä, kun ne oli hyvä tehdä ja pääsin käymään ruokakaupassa silloin kuin muutkin tavalliset ihmiset; töiden jälkeen.

Taiteilijaseuran 60-juhlavuoden kunniaksi katselen ammattiani hieman erilaisista näkökulmista.
Oletan, että taiteilijoille tietyt asiat ovat tavallaan itsestään selviä, kuten se että töitä tehdään silloin kuin ne parhaiten sujuvat tai kun deadline lähestyy. Taiteilijan vapaus käsitetäänkin usein lähinnä vapaudeksi ilmaista itseään tai valita itse itselleen sopivat työajat, mutta ihmisillä tuntuu välillä olevan taiteilijan vapaudesta ihanteellisempia käsityksiä kuin todellisuus itsessään on.

Usein käy niin, ettei töitä saa millään aluksi vauhtiin ja sitten tuleekin jo kiire, kun pato päässä purkautuu ja haluaisi saada tuonkin ja tuonkin vielä valmiiksi ennen viimeistä päivää. Tämä tarkoittaa pääsääntöisesti sitä, että näyttelyä edeltävät viikonloput on laskettava työajaksi, jotta olisi mahdollista saada pää tyhjäksi ja työt valmiiksi. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa ja tärkein syy viikonlopputyöskentelyyn, vaan jostain kumman syystä viikolla on niin paljon muuta tärkeätä tekemistä, ettei itse työhön jää juuri aikaa. Viikonloppuna saan kirittyä aina aikatauluja rauhassa ja nautinnolla kiinni. Huono omatunto kolkuttaa vain ruuanlaittovuoroissa ja kaupassa käynneissä ja silloin, kun silmät osuu nurkissa lymyileviin villakoiriin.

Olen vuosia yrittänyt saada itseni hyväksymään sen, että se kaikki muukin "ylimääräinen" kuuluu taiteilijan työhön, mutta aina välillä se turhauttaa ja suututtaa todella pahasti. Ainainen tavoitteeni on saada päivät pidettyä mahdollisimman ehjinä, jotta jonkin työn tekeminen tai aloittaminen olisi järkevää, mutta aniharvoin onnistun siinä.

Olen myös yrittänyt saada itseni hyväksymään sen, että voin luontevasti pilkkoa työpäiväni osiin ja tehdä joitain teoksia vaiheittain. Grafiikan työskentelyyn kuluu selkeästi eri vaiheita, luonnostelu, laattojen työstäminen, syövyttäminen, koevedosten tekeminen ja vedostaminen, mutta silti usein työrytmin joutuu väkinäisesti katkaisemaan ja tuntuu, ettei ole oikeasti saanut mitään aikaiseksi.

Nyt huomaan, että yritän saada itseni hyväksymään, että eri elämänvaiheet todella määrittävät sen miten ja milloin voin työtäni tehdä. Alussa jaoin aikani opetustyön ja taiteellisen työn välillä. Perheenperustamisen aikoihin ja lasten ollessa pieniä, olin taiteilija virka-aikana eli työskentelin ne tunnit, jolloin lapset olivat hoidossa. Sen jälkeen oli jakso, jolloin perheen sisäisten järjestelyiden avulla rakensimme mallin, jossa perhe ja työ oli molemmilla tasapainossa niin hyvin kuin se vain oli mahdollista velkataakan alla. Nyt kypsässä keski-iässä suhde työhön on taas muuttumassa ja omat henkilökohtaiset aikakäsitteet sekä vuorokauden sisällä, että pitkällä aikavälillä ovat muutoksessa.

Sain tänään tehtyä Vuosisadasta koko aikuishistoriani. Puuttumaan jäi yhdeksän 1 ja seitsemän 9, enkä saanut muodostettua toisen lapseni syntymävuotta. Elämänkaaren elinkautinen jäi siis vielä kesken.

Sairaus nro.1
Aamulla Jenni soitti ja ilmoitti olevansa oksennustaudissa ja Saraa ei näkykynyt vielä kymmeneltä, kun lähdin Urheiluklinikalle Mikan käsittelyyn. Oletin, että sama tauti oli iskenyt Saraan ja ajattelin, että seuraavaksi sitten minä. Mutta onneksi sain tietää iltapäivällä työhuoneelle palattuani, että Sara oli vain nukkunut pommiin (joka ei ole sairaus).

Sairaus nro.2
Taiteilijan työperäinen sairaus, niskavaivat (tai selkä), ilmaantuvat aina tammikuussa, kun kevään näyttely lähestyy ja normaali työrytmi kääntyy hektisen puolelle. Tällä kertaa kokemus oli pahin tähän astisista, sillä jämähdys oli niin paha, että huulet ja nenänpää puutui vähän väliä, veren jäätyä seisoksiin epäkäslihaksiin (jotka ovat taiteilijan tärkeimmät lihakset). Mika on työterveyslääkärin lähetteen jälkeen antanut kaksi kertaa akupuktiota ja tänään oli vuorossa yläselän asennon tarkistus ja jumppaohje.

Sairaus nro.3
Lisäksi sain tietää, että oikea jalkani on hieman pidempi ja ja Mika otti jaloistani muotit asennon korjaamista varten. Akupunktio on ollut taivaallista ja leuan asento on paras kahteenkymmeneen vuoteen ja vasemman korvan kuulo parani samalla kertaa. Voin siis siirtää kuulokojeen hankkimista.

Sairaus nro.4
Hain koko perheelle reseptit havrex-rokotteita varten terveysasemalta ja sain samalla ajan lääkärille tulehtuneen talirauhasen vuoksi. Sain antipiottikuurin ja noudin apteekista samalla rokotteet odottamaan meidän jääkaappiin tiistaita varten.

Sairaus nro. 5
Laastaroin poikani sormen, josta oli puhjennut rakko.

Tänään ei tullut muuta tietooni.

Raakaa nro.1
Aikataulussani oli näyttöarviointitilaisuus Kivääritehtaalla, jossa olin arvioimassa Veeran ja Titan näyttötutkintoa, jonka osana oli minun tilaamani työ. Arviointi ja kritiikin antaminen on rankkaa, vaikkakin puhdistava tapa katkaista napanuora.

Raakaa nro.2
Raaka ketjureaktio tapahtui siinä, että Luova Foorumi projektista ja Linko-koulutuksesta, jossa itse olen opiskelijana, tilannetta ja asetelmaa oli arvioimassa Raija ja Jari sekä Heikki.

Raakaa nro. 3
Luovan työn raadollisuus (raato) ilmestyi aika nopeasti pöydälle. Sopimuksia tilauksesta ei oltu tehty kummankaan taholta ja kaikki perustui meidän alalla tyypilliseen käytäntöön: luottamukseen! Suurinpiirtein kaikki oli mennyt kummankin osapuolen mielestä hyvin, eikä luottamus joutunut kyseenalaiseksi.

Raakaa nro.4
Kaikki pitivät oppimisprosessin teknistä puolta erittäin palkitsevana ja onnistuneena, mutta kaikki mikä liittyi rahaliikenteeseen tilaajan ja toimittajan välillä tuppasi unohtumaan, kun oli niin kiire tehdä joitain aivan uutta ja innostavaa, mikä on meille luovanalan toimijoille aivan luonnollista.

Raakaa nro.5
Loppuillan olen miettinyt jaksanko tehdä Vuosisata teoksesta muutaman vuoden lisää, mutta elinkautinen tuntuu aikakäsitteenä tänään liian raalta.

Aloitin koevedostamalla edellisenä päivänä syövytetyistä Anfangeista U:n, jota jouduin ottamaan 5 ennen kuin olin tyytyväinen väreihin. Sekoitin kaikki värit huomiselle Saraa varten valmiiksi ja tuubitin ne. Huomenna valmistuu kaikki kalenterin U:t.

Vedostusprosessi on hieman erikoinen minulle, sillä paperina on tavallisesta Archesista poiketen läpinäkyvä puupiirrospaperi, jolle jo aikaisemmin joulun välipäivänä on vedostettu kaksi eriväristä etsausta. Paperi tuntuu kestävän yllättävän hyvin välikuivatuksen ansiosta neljä painokertaa.

Teoksen näyttelyripustus tuottaa päänvaivaa ja joudun tekemään vielä harkiten kokeiluita sekä parafiinin ja tapettiliisterin sekä mahdollisesti monien muiden aineiden kanssa ennen kuin voin luottavaisin mielin päättää miten aion teoksen laittaa esille.

Lähetin e-mailina kirjapainoon viimeisen puuttuvan kuvan uusista postikorteista, jotka lähtevät Formaan. Nettiyhteyden oikutteleminen tekee sähköpostin kanssa puuhailusta tuskailua ja päätin keretä siivota lähteneiden kansiota. Tulostin huomista arviointitilaisuutta varten lähetetyt lomakkeet ja kauhistuin niiden määrää ja taisin päättää, että paneudun niihin mieluimmin huomenna tarkemmin.

Huominen tilaisuus jännittää hieman, sillä olen kutsunut paikalle, arvioitavien luvalla, Linko-projektin vetäjiä oman koulutukseni näkökulmaa tarkastelemaan sekä ammattikorkeakoulun opettajia antamaan minulle myöhemmin palautetta. Huomasin vain, että en hoksannut pyytää kutsutuilta varmistusta siitä pääsevätkö tai haluavatko tulla mukaan, joten en tiedä ketä hiljaisesta joukosta huomenna on paikalla.

Olen jo muutaman päivän, siis useamman, etsinyt edullista tai kierrätettävää asemointikalvoa yhden teokseni ripustusta varten. KTA-yhtiöiden kautta tarpeeksi iso olisi tilattava rullatavarana Italiasta ja köyhtyisin siitä todella paljon. Er- painosta löytyi yhtä kokoa ja Titalta sain tietää, että on mahdollista saada myös kokoa A 0 eli kuulemma 8 x A 3 kokoinen kalvo ja minun laskuopilla siitä tuli aravakokoisen olohuoneen kokoinen ja en taida kuitenkaan luottaa laskuoppiini. Toistaiseksi huonosta laskupäästä ja lukihäiriöstä ei ole ollut kamalasti haittaa, enemminkin hauskoja tilanteita.

Keskustelin tänään tilaustyön kakkosvaiheesta tilaajan kanssa ja sovin tarkemmin aikatauluista ja yhteydenpitotavoista tilaajien edustajien ja arkkitehdin kanssa. Tilaustyö tulee viemään koko loppukevään ja kesän aina syyskuulle saakka. Toivottavasti saan irrottauduttua nykyisistä teoksista suhteellisen kivuttomasti näyttelyn jälkeen, jotta uusi voi vallata pääkoppani.

Uuden, eilen valitun, etusivuni leiskassa on taiteilijan luomistyön tunnetta hyvin kuvaava teoskuva, joka on hyvin edellä mainitun kaltainen, pää täynnä tavaraa ja halkeamassa. Etusivu uusiksi ja sisältö uuteen järjestykseen toteutuu todennäköisesti samassa yhteydessä kun Beckerin näyttely avataan. Työn tohinassa uutta sisältöä en kerkiä tuottamaan sinne lisää varmaan kovinkaan paljon, mutta päivitykset kumminkin, toivottavasti.

Tähän loppuun käy hyvin tänään Kodin kuvalehdestä löytynyt Mielenterveys lehden lainaus:
- - - Joutilaisuus on terveen ihmisen merkki. Jos ihmisellä ei ole elämässään ja arvomaailmassaan muuta sisältöä kuin työnteko, se on samanlaista sairaalloista riippuvuutta kuin alkoholismi tai pelinhimo.

Miten taiteilijan työstä voi olla joutilaana? Sama pää on aina mukana.

Tänään työhuoneella oli Saran lisäksi myös Jenni, joka oli vedostamassa triptyykkipukujen ovia. Toimin tämän Saran oppisopimusvuoden aikana myös eräänlaisena ammatinvalinnanohjaajana ja nyt Hesarin mukana tullut Koulutusliite oli avuksi tässä keskustelun avittajana.

Liitteessä oli nuorten toiveammattien listalla 13. kuvataiteilija ja neljäntenä valokuvaaja. Arkkitehti keikkui kuudentena. Tytöillä taitelija on listalla yhdeksäntenä ja pojilla sitä ei ollut top kympissä, mikä näkyy myös koulujen sukupuoli jakaumassa. Mutta sitten kun päästään varsinaiseen käytännön tilanteeseen eli todellisuuteen yhteishakutilanteessa, niin suhteutettuna hakijoiden ja valittujen määrä toisiinsa osoittaa tulos sen minkä arvasinkin, että viestintä ja kuvataideala on suosituin eli sillä oli eniten ensisijaisia hakijoita viimevuonna.

Itse olin happoaltailla syövyttämässä anfangeja uusia teoksia varten. Samalla kun odottelin laattojen syöpymistä (ajat vaihtelivat 10-20 minuutin välillä) jynssäsin taas happotahroja tuolla tehoaineella, mutta tällä kertaa kaasunaamari päässä. Kun puhdistin laatat vielä sinolilla vietin toista tuntia naamari päässä.

Valokuvaaja toi cd-romput eilistä otoksista ja kävin ne pikaisesti läpi, mutta en tehnyt vielä kutsukortti- ja julistevalintaa.

Soitin Tuijalle Beckeriin ja sovimme näyttelyavajaisjärjestelyistä sekä kutsujen ja julisteiden painomäärästä alustavasti. Keskustelimme myös Linko-koulutukseen liittyvistä päivänmääristä sekä edellisiltaiseen kokoukseen liittyvistä asioista. Myöhemmin Tuija soitti myös välittääkseen kaupungilta tulleen tiedustelun liittyen Jyväskyläpäivän tapahtumiin. Näyttelyni Galleria Beckerissä ajoittuu Jyväskylä viikolle ja lupauduin olla esittelemässä näyttelyäni yleisölle 22.3.2005 kello 16-17 välisenä aikana.

Myöhemmin iltapäivällä uskalsin kurkistaa sähköpostiin enkä järkyttynytkään, siellä ei ollutkaan mitään peikkoja odottamassa. Soitin konsultointisoiton Päiville, kun huomasin blogiohjeet ja palasin kauppareissun jälkeen harjoittelemaan. Netti oikutteli välillä ja Pekka kävi suorittamassa piuhoja ja nyt yhteydet ulkomaailmaan toimii taas.

Illalla kävin vielä työhuoneella pohjustamassa joitain teoksia sellakalla kultausta varten ja sain aloitettua jo kultausta ennen kuin jäin koukkuun tietokoneelle.

Aamu alkoi sanataideteosten lastaamisella autoon ja kuljettamisella Vaajakosken kylmään Wanhaan Woimalaan valokuvattavaksi kutsukorttia ja julistetta varten. Kolme tuntia vierähti toppavaatteissa, kun Saran kanssa asettelimme koko kolmemetrisen teoksen lattialle kuvattavaksi.

Wanha Woimala toimii kesäisin Jyväskylän maalaiskunnan näyttelytilana ja juhlakäyttöön vuokrattavana paikkana. Juhlakäytössä olevassa yläkerrassa oli lukuisia pöytiä ja tuoleja, jotka oli siirrettävä kuvauksen ajaksi pois ja taas takaisin.

Valokuvaaja Karl Lahti kiipeili pöytien päälle asetetuille tikkaille, jotta korkeus riittäisi. Kuvakulmat eivät olleet parhaita mahdollisia virallista teoskuvausta varten, mutta halusinkin kulunutta lattiaa ja valoa suurista jäisistä ikkunoista luomaan tunnelmaa. Sinistä kylmää valoa.
Teospalapeli lastattiin takaisin autoon ja työhuoneelle. Loppuiltapäivän siivosin lämpimikseni ja valmistin laatat seuraavan päivän syövytystä varten. Siivouksessa testasin uutta ruosteenpoistavaa mainostettua tuotetta. Se toimi kohtalaisen hyvin 10-15 vuotta vanhoihin ruostetahroihin, mutta haju on hurja.

Lueskelin perjantaista näyttöarviointitilaisuutta varten portfoliota ja yritin samalla katkaista napanuoraa edelliseen teokseen voidakseni siirtyä seuraavaan.

Myöhästyin illalla Taiteilijaseuran ylimääräisestä yleiskokouksesta, kun auto ei palautunutkaan huollosta. Pekka meni vanhempainiltaan koululle ja heitti minut samalla Beckeriin.
Kokouksen jälkeen Päivi opetti Kapaa ja minua blogittamaan ja palasin näin päivän jälkeenpäin ajassa, jotta sain blogin aloittamispäiväksi 1.2.2005.

Illalla, siis puolilta öin juutuin seuraamaan Opinportin ohjelmaa itseohjautuvasta oppimisesta, jota nyt itse toteutan, sekä yhteisöllisyyden tärkeydestä, josta olin osallisena kokouksessa. Molempi parempi.

Yksin työtä tekevänä (vaikka työhuoneella välillä tuntuu kuin olisi rautatieasemalla), muut samaa ammattikuntaa edustavat ovat se yhteisö, josta erilaiset taiteentekijät hakevat yhteisöllisyyttä. Toiset opettelevat vasta siihen ja toiset haikailevat entisaikojen perään ja kaikki odottavat jännittyneinä ratkaisuja jotka muokkaavat kaikkien tulevaisuutta.

Huomiseen...?

Jyväskylän taiteilijaseuran 60-vuotisjuhlavuoden blog-projekti